Haista home!

Hieman on tyhjä ja väsynyt olo.

Olemme tässä muutaman viikon aikana ehtineet innostua ensin yhdestä asunnosta, tehdä tarjouksen, tehdä kuntotarkastuksen ja kosteusmittauksen ja sitten todeta, että emme kuitenkaan osta asuntoa jossa on kolme litimärkää seinää.

Sitten innostuimme kohteesta numero kaksi, teimme tarjouksen, teimme taas kosteusmittauksen ja totesimme jälleen ettemme osta asuntoa, jonka kylpyhuoneen lattia on märkä (siis ihan sieltä laattojen alta).

Mikä tätä maata vaivaa? Ei turhaan puhuta homepommista. Esikoisen astman takia (ja myös meidän kaikkien terveyttä arvostaen) olemme erityisen tarkkoja siitä, ettemme halua lähteä mihinkään epämääräiseen viritykseen jossa on mahdollista että kostausvaurio onkin täysimittainen homeongelma. Ensimmäisessä tapauksessa se sitä oikeasti olikin, kun taas asunnossa nro. 2 kosteus on ilmeisesti tulkinnanvaraista: Betoniteollisuus ry on sitä mieltä ettei betoni homehdu kun taas toiselta rintamalta, Homepakolaiset ry:n sivuilla, huudellaan aivan päinvastaista viestiä. Jotenkin olen taipuvaisempi uskomaan jälkimmäisiä. Miksi kukaan haluaisi huvikseen tehdä elämästään vaikeaa?

Nyt on sellainen ilmat pihalla -fiilis. Ehdimme suunnitella ensin yhden remontin, sitten toisen, ja nyt katselen aamiaspyödässä tarjousten huumassa hankittuja sisustuslehtiä ja pohdin koska oikein pääsen oikeasti laittamaan omaa uutta kotia. Vaihtoehdot ovat vähän vähissä täällä meidän lähiössä. Nyt pitää vaan luottaa siihen vanhaan viisauteen että 'kaikki hyvä tulee aikanaan'. Varmasti myös meille.

Ei tunnu missään

Olen hoitovapaani aikana tehnyt parille taholle asiakaspalveluhommia ja viime aikoina huomannut itsestäni uuden puolen. En enää juurikaan hermostu, jos minulle huudetaan tai valitetaan. Itseasiassa, useinkaan ei tunnu missään vaikka luurin toisessa päässä tai tiskin toisella puolella huudettaisiin vittusaatanaa niin että tantere raikaa. 

Opiskeluaikoina tienasin pennosia mm. tarjoilemalla. Huono juttu siinä oli se että piti olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ajoittain saattoivat valittaa joko palvelusta tai ruoan laadusta. Keittiön puolella taas oli vastassa monta äkäistä kokkia ja vihainen keittiömestari. Olinkin suurimman osan ajasta kauhusta jäykkänä kahden tulen välissä. Kerran tarjoilin tilaisuudessa, jossa oli paikalla Hollannin prinsessa. Minut meinattiin laittaa tarjoilemaan pääpöytään, mutta onneksi pelastuin. Pelkäsin kuollakseni, että kaadan jotain arvovieraiden päälle enkä osaa etikettiä.

Myöhemmin olin erilaisissa asiakaspalvelutöissä joissa sain myöskin kuulla kaikenlaista ja törmätä monenlaisiin persooniin. Jotkut haukkuivat yhtiön yleensä, toiset oman toimintani (vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää). Joskus kävin kokoamassa itseään vessassa tai taukohuoneessa että jaksoin taas. Lopulta pääsin toimistohommiin ja vannoin, etten enää ikinä koskaan palaa tiskiin.

Jäin äitiyslomalle ja siitä sujuvasti hoitovapaalle, sitten taas äitiyslomalle. Ja jotain tapahtui tässä kaiken välissä. Jotain loksahti paikalleen. Huomasin yhtäkkiä, etten enää pelkää ihmisiä. En enää pelkää raivokalleja, narisijoita tai edes sitä pahinta lajia, naisia jotka ovat jalostaneet kettuilun sellaiseksi taiteenlajiksi, että vaikka tunnet myrkyn hiipivän kohti et saa mistään konkreettisesta kiinni.

En osaa varmaksi sanoa mistä tämä muutos johtuu. Varmaankin omien lasten kasvattaminen ja heidän hoitamisensa on osaltaan antanut minulle itsevarmuutta. Synnyttäminen itsessään on voimaannuttava kokemus - hei, minä tein sen! Minä kestin sen! Ihanilta ystäviltä puistossa olen saanut hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Parisuhde on kasvattanut. 

Lasten, perheen ja muun elämän ohella pari huutopetteriä ei vaan enää säväytä samalla tavalla, olkoon töissä tai vapaa-ajalla. Olen jopa onnistunut puolustamaan itseäni julkisessa liikennevälineessa heitetyltä vinoilulta ja pysymään rauhallisena vaikka luurin toisessa päässä on meneillään suurhyökkäys. Eipä näitä edes usein satu, mutta silloin kun niitä tulee, en jää märehtimään niihin pitkäksi aikaa. Aika hyvä juttu on myös ollut tajuta, että silloin kun joku saa kohtuuttuman kiukkukohtauksen (enkä nyt puhu lapsista vaan aikuisista), on hänellä mitä todennäköisimmin ollut muutenkin huono päivä, huonosti nukuttu yö, ihmissuhteet päin seiniä tai muuten vaan tilapäinen tai pysyvämpi mielenterveyden häiriö. Joku pieni asia voi sitten laukaista koko potin pahaa aavistamattoman kansanpalvelijan niskaan.

Tämän kun olisin ymmärtänyt silloin nuorempana.

Nyt niitä taas saa - PO.P:in tupsupipoja

Kävin toissapäivänä nappaamassa kuopukselle sen pipon, joka joka syksy myydään loppuun, nimittäin Polarn O. Pyretin mustan korvaläpällisen tupsupipon. En käsitä miten tämä on päässyt nykyiseen asemaansa ja miksi siitä taistellaan nettihuutokaupoissa, mutta ensi talvena kuopus pääsee testailemaan sitä tositoimissa. 

Nettikaupassa niitä vielä on, liikkeissäkin vielä, viime viikon lopussa saapuivat ja saa nähdä kuinka kauan kestää kunnes myyvät taas eioota. 

Koko 48/50 (9m-2y) oli 'normaalipäiselle' kaksivuotiaalle aivan passeli, jopa hieman reiluhko. Koot ovat kuulema melko reiluja näissä.

Nopeat syövät hitaat.

Muuten, kerrankin olen tyytyväinen ensi talven jemmoihin! Kuopukselle on varalla Molo Polaris Black Navy ja esikoiselle sama puku Flamingo-värisenä, alekengät näyttäisivät olevan hyvän kokoiset ja hattujuttukin on nyt hallussa. Molon haalareiden ja muidenkin vermeiden hinnannousu on saanut minut erittäin tyytyväiseksi siitä, että nappasin molemmille lapsille puvut hyvästä alesta. Tarvitaan vain toppahousut ja pakkaskengät kuopukselle sekä toppahanskat esikoiselle. Aivan mahtavaa. Olen parantunut, ehkä.

(Himoitsin tosin alkukesästä Reiman keltaista toppatakkia esikoiselle mutta koska viime talven Cupcaken toppis sopii yhä ja pelkkä toppatakki on meillä vain kauppakäytössä, ajattelin ostaa sen sitten talveksi '14/'15 tammialesta, jos kokoja vielä on. )

Nyt voin vain ottaa rennosti ja odotella lunta.

PS. Miehen mielestä annoin itsestäni hieman huonon vaikutelman edellisessä kirjoituksessani. Tässä siis disclaimeria: en kannata lapsen pakottamista harrastuksiin liittyvissä asioissa. Harrastusten pitäisi varsinkin pienillä oli nautittavia ja hauskoja juttuja. Sille en vaan voinut mitään, että mielikuvitukseni alkoi heti alkumetreillä keulia ja pieni kunnianhimoinen peto, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen, nosti päätään. Tilanne on kumminkin hallinnassa, tiedostettu ja all is well, älkää hätääntykö. ;) 

Täyttymättömien unelmieni toteuttaja

Esikoinen aloitti maanantaina baletin. Hän on puhunut jo pitkään 'harrastavansa balettia', joten oli viimein aiheellista ilmoittaa hänet ihan oikeaan oppiin. Kun kauan odotettu aloituspäivä viimein koitti, jonotti helsinkiläisen nuorisotalon aulassa innokas ryhmä pikkutyttöjä vaaleanpunaisiin jumppa- ja balettiasuihin puettuina. Useat lapset, omani mukaanlukien, kuluttivat odotusaikaansa tekemällä erilaisia balettiasentoja ja näyttäviä hyppyjä, niin kuin vaan viisi- ja kuusivuotiaat osaavat. Monella oli tutu. Ei ole suloisempaa näkyä.

Baletin loputtua salista purkautui lauma innokkaita ja iloisia balettioppilaita. Oli ihana seurata miten tyttö on nyt selvästi, ainakin alun perusteella, löytänyt itselleen mieluisan harrastuksen.

Yllätyin kuitenkin itse omista ajatuksistani. Pystyin jo näkemään tyttären kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua Kansallisisoopperan näyttämöllä, tai ehkä villeimmissä unelmissani jopa jossain vänäläisessä tai ranskalaisessa balettikoulussa ja sen jälkeen maailman parhaissa baleteissa. Sorruin jopa eilen katselemaan Youtubesta balettikouludokumentteja. Jos nyt vaan ei jättäisi harrastusta kesken ja viitsisi nähdä vähän vaivaa.

Tähän on tultu. 

Agrippina Jakovlevna Vaganova oppilaansa kanssa. Vaganova oli venäläinen balettitanssija ja pedagogi, sekä balettitekniikan ja koulutusmetodin kehittäjä. Kuva ballerinagallery.com.

Lapsi on viisivuotias. Hän harrastaa balettia koska se on hänestä hauskaa ja hauskana sen pitäisi pysyäkin. Hauskuutta ei varmaankaan edistä äidin, eli minun, hänen tulevaisuudelleen kaavailemat haavekuvat suuresta menestyksestä ja tuhansista baletinalttarille uhratuista tunneista. Mutta kun olisi niin kiva päästä osaksi menestystä ja kunniaa.

Alan marginaalisesti ymmärtää niitä jääkiekkokaukalon, kartingradan tai jalkapallokentän laidalla notkuvia vanhempia jotka joskus innostuvat käsirysyyn keskenään koskien reijapettereiden ja janiorvokkien taklauksia, maaleja ja kiilauksia - siinä on selvästikin kyse suurista tunteista. Kukapa ei haluaisi lapselleen parasta. Ja mielellään vähän vielä parempaa kuin mitä itsellään oli tai mihin itse pystyi.

Nyt kun olen tunnistanut itsessäni tällaisen valmentajavanhemman, pitää alkaa tehdä töitä sen eteen, että se pysyisi hallinnassa. Takana on sentään vasta yksi balettitunti ja edessä koko elämä.

Voiko lapsuudesta selvitä hengissä?

Pari päivää sitten laitoin palautuspullot siivouskaapin pullopussiin, pullopussin kiinni, nakkasin sen eteiseen ja kun käännyin, oli näky kuin kauhufilmistä: suuri senkki kaatui silmieni edessä lasten päälle. En ehtinyt tehdä mitään. 

Sen hetken aikana jona olin selin, olivat lapset käyneet vetämässä senkin laatikot auki, ja painon siirtyessä 'tyhjän päälle' koko kaappi kaatui eteenpäin. Ilmeisesti kuopus oli myös roikkunut laatikon reunassa. Suojelusenkelit olivat mukana, koska mitään vakavaa ei sattunut vaikka ensinäky oli hurja - esikoinen istui jalat laatikoiden kulman alla piilossa ja kuopus oli senkin ja seinäkkeen välissä senkin päällä oleva lasilevy sylissään. Kukat, valokuvakehykset ja muu rekvisiitta oli palasina ja sikinsokin lattialla, lapset siellä lasinsirujen keskellä.

Kun olin selvinnyt sydänpysähdyksestä, pelastin itkevät lapset loukusta, syliteltiin ja loppuilta siivoiltiin. Ainoa muisto tapahtuneesta on pitkä pintanaarmu kuopuksen vatsassa. Senkki nostettiin pystyyn illalla yhdessä miehen kanssa tämän palattua työreissusta. Turhaan ei kehoteta ruuvaamaan kaappeja ja lipastoja seinään kiinni, opimme sen kantapään kautta.

Pari viikkoa aikaisemmin kuopus katsoi sohvalla Pikkukakkosta kunnes jostain tuntemattomasta syystä päätti kierähtää sohvalta alas ja iski siinä tuoksinassa päänsä sohvapöydän kulmaan. Verta tuli melkolailla. Vuoto tyrehtyi onneksi äkkiä mutta haava oli sen verran syvä, että se vaati tikkejä.

Kuopus on myös käynyt molskahtamassa uima-altaaseen, syönyt ja juonut ties mitä ja aiheuttaa jatkuvia rytmihäiriöitä vanhemmilleen suurella kiipeily- ja urheiluinnollaan. Leikkipuistossa hän kiipeää paikkoihin, joihin eivät pääse edes kaikki viisivuotiaat. Karkailu ja siihen käytettävä luovuuden määrä on myös aivan omaa luokkaansa.

Olen lukuisia kertoja potenut ns. 'huonon äidin syndroomaa': kuinka voi yhdelle lapselle tapahtua näin paljon? Missä olen minä kun kaikki tämä sattuu? Tekemässä kotihommia, juttelemassa hetken muiden vanhempien kanssa, auttamassa esikoista...

Odotan innolla sitä päivää, jona joko kuopuksen järki ja into ovat sopusuhteessa tai vastaavasti onnistun itse kasvattamaan selkääni uuden silmäparin. Kuopuksen viimeisin innostus on skeittaaminen, kiitos siskoni ja tämän miehen vetämän 'skeittitunnin' lähipuistossa. Jään kauhulla odottamaan mitä tästä seuraa. 

Onko tämä normaalia? Pelkäänkö tämän kaverin edesottamuksia siihen saakka kun hän muuttaa kotoa (ja vielä sen jälkeenkin)?

Loman jälkeen

Terveisiä lomalta! Olen ollut tuhmana, sillä loma on päättynyt jo lähes viikko sitten, ja eri reissujen välillä on käyty jopa muutamia päiviä kotona, mutta blogia en ole päivittänyt. 

Irtiotto on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Olen muistanut mitä kaikkea olenkaan saanut aikaan ja harrastanut ennen kuin ryhdyin bloggaamaan: lähentynyt puolisoni kanssa, ollut enemmän läsnä lapsilleni ja saanut tehtyä rästiin jääneitä kotitöitä.

Siinä missä blogi on antanut valtavasti hyviä asioita kuten tyydyttänyt kirjoittamisen ja sosiaalisuuden tarpeitani, on se myös syönyt aikaa monelta muulta asialta. Bloggaustahtini on ollut melko kiivas, ja teksti päivässä lisänään kommentit sekä muiden blogien seuraaminen ja kommentointi vie enemmän aikaa kun mihin minulla olisi oikeastaan varaa. Blogi on myös vienyt paljon ajatustilaa, ja olen huomannut miettiväni blogiin liittyviä asioita usein silloin, kun minun olisi oikeasti pitänyt keskittyä aivan muihin juttuihin.

Blogimaailmaan on niin helppo koukuttua koska se palkitsee - mikäpäs ihanampaa kuin saada positiivista palautetta hyvin kirjoitetusta jutusta ja keskustelevia kommentteja kommenttilaatikkoon, muiden bloggaajien kanssa verkottumisesta puhumattakaan. 

Kesä on kuitenkin tuonut esille sen, että haluan saada niitä onnistumisen tunteita ja positiivisia kicksejä eniten omasta puolisostani, perheestäni, ystävistäni ja kodistani. Bloggausta en halua lopettaa, mutta tahtia aion hidastaa. Toivottavasti tämä ei karsi teidän joukkoanne, ihanat lukijat ja muut bloggaajat, joita ajattelen jo ystävinäni. Teidän takianne tämä blogi on minulle niin tärkeä.

Syksy tuo mukanaan uusia asioita; melko varmasti uuden kodin, tytär aloittaa ensimmäisen harrastuksensa ja kesän aikana on syntynyt monta hienoa oivallusta. Näitä juttuja odotan vielä pääseväni jakamaan kanssanne.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ja nauttikaa helteistä!