Blogin kuolinisku

Tässä kävi vähän niin kuin ei pitänyt käydä.

Jäin pienelle muuttotauolle sen jälkeen kun olin kovasti puhunut uudesta kodista ja remontoinnista. Oli remontointia, pakkausta, itse muutto ja muuton jälkeistä kaaosta. Vähitellen tavarat siirtyivät omille paikoilleen ja kun illalla alkoi vihdoinkin jäädä 'omaa aikaa', askeleet veivätkin tietokoneen sijasta kotisohvalle tai muihin hommiin.

Blogin päivittäminen tuntui kaukaiselta ajatukselta. Ennen muuttoa luulin haluavani jakaa uuden kodin blogissa, mutta muuton jälkeen nousikin haave yksityisyydestä. Koti on ihana, mutta en halunnutkaan esitellä sitä ihmisille joita en tunne. Toisinko minkä tahansa kadunmiehen kotiini ihastelemaan seinämaalin sävyjä tai uusia verhoja? Samoin en voi tietää, kuka siellä ruudun toisella puolella päivityksiäni lukee.

Ja kun aikaa kului, alkoi päivittäminen tuntua yhä hankalammalta. Sitten alkoi hävettää äkkikatoaminen ja päivittämättömyys, siis juuri se varma resepti blogimaailman respektin menettämiselle. Mielessä oli monta asiaa joista voisin kirjoittaa, mutta yhdestäkään en oikeastaan halunnut kirjoittaa. Sellaista tapahtumaa ei oikein ollut, joka olisi päässyt ohittamaan sisäisen palomuurini. Tietoturvatasoni nousi huimasti.

Olen tänä aikana miettinyt paljon yksityisyyttä. Nautin kirjoittamisesti, mutta olisiko minulle sittenkin jokin toinen kanava jota kautta voisin purkaa kirjoittamisen tarvetta? Tämä blogi alkoi varsin tavallisena äitiblogina. Vaikken olekaan ladannut tänne kovin tunnistettavia kasvokuvia lapsistani, on takaraivokuvakin alkanut tuntua yksityisyyden loukkaamiselta. En olekaan enää varma, onko minulla oikeutta kertoa niin paljon lasteni elämästä kuin olen kertonut. Jos nyt aloittaisin blogin, kirjoittaisin sitä paljon anonyymimmin. Ilman kuvia lapsista, kertoen sattumuksia ja omia ajatuksiani, en niinkään lasten arjesta ja heidän elämästään.

Yksi iso asia on ollut myös huomata, kuinka paljon aikaa bloggaaminen vie, kun sitä tekee tiheän säännöllisesti. Enkä puhu nyt ainoastaan kirjoittamisesta, vaan kommentteihin vastaamisesta ja myös muiden blogien seuraamisesta. Kaikki ovat erinomaisen nautittavaa puuhaa, mutta suoraan sanottuna ainakin minun kohdallani aika on suoraan pois lapsilta, aviomieheltä, kotitöistä, muista harrastuksista. Blogitauon myötä olen ehtinyt mm. lukea kirjoja, pitää kodin siistinä, katsoa elokuvia, soittaa huilua, keskustella mieheni kanssa, olla enemmän läsnä lapsilleni sekä tehdä käsitöitä. Nyt töihin mentyäni ja lasten aloitettua tarhan vaalin 'vapaa-aikaani' vielä enemmän. En halua tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että blogi on päivittämättä. Joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan.

Blogi imaisee helposti useamman tunnin illassa, jos sille antaa pikkusormen. Minä en enää halua antaa. Haluan, että elämänsisältöni tulee itse elämästä, ei elämän raportoinnista. En halua enää neuroottisesti kytätä onko kirjoitukseni saanut kommentteja, en halua että arvotan itseäni lukijamäärien mukaan. Itsetuntoni ja kunnianhimoni eivät ehkä enää riitä siihen.

Nämä ovat vain minun totuuksiani. Tämä blogi lähtee nyt määrittelemättömälle tauolle. Kenties vielä kadun tätä päivitystä ja palaan, kenties tämä blogi jää unholaan.

Jään lämmöllä muistelemaan ihania lukijoita ja kanssabloggaajia, olen saanut teiltä upeaa palautetta ja olette tehneet minut iloiseksi. Tulen varmasti vierailemaan muissa blogeissa, joten siellä tavataan. Kenties joskus vielä kadun tätä päätöstä ja aloitan bloggaamisen uudestaan, sitähän ei voi tietää, mutta siihen saakka: kiitos ja lukemisiin!

Maria

First World Problem: Liikaa leluja

Olen yrittänyt raivata tavaraa pois lähestyvän muuton tieltä. Pari päivää sitten ennätin lastenhuoneeseen ja sain kasattua sieltä pois kaksi kohtalaisen kokoista säkkiä leluja, jotka eivät ole viime aikoina juuri saaneet lapsilta laatuaikaa. Merkillinen ilmiö on se, että aina kun vanhempi joko a) lainaisi jotakin lelua jollekin toiselle lapselle tai b) uhkaa viedä lelun varastoon tai - järkyttävää - antaa sen pois, tulee jo kauan sitten unohdetusta lelusta niin tärkeä että lapsi luopuisi mieluummin omasta äidistään kuin kyseisestä lelusta.

Tällä kertaa missio onnistui; lasten ollessa harhautettuna muualla sain vietyä pois mm. repsahtaneen Polly Pocketin talon, Sotkan korruptiosorsan, Fisher Pricen maatilan eläimineen, lauleskelevan lelukoiran (joka muuten osasi sopivasti lähdön hetkellä huikata 'hei hei'), Hertan ja monia muita jotka yleensä tyhjennetään hyllyistä lattialle ja joilla leikitään kaksi minuuttia kunnes joku niistä suositummista leluista pääsee tositoimiin. Ja tuo tuoli - sillä on kaaduttu takaraivo edellä lattiaan jo tarpeeksi monta kertaa, silti se ei halua pysyä parvekkeella vaan hakeutuu kerta toisensa jälkeen sisätiloihin.

Miten näitä onkin kertynyt näin paljon? Leluja kerätessä tuli morkkis siitä, mihin kaikkeen turhaan sitä on rahojaan syytänyt. Tai ovat niitä kyllä roudanneet meille muutkin kuin me - sitä varten kai sukulaiset ovat olemassa? En uskalla vielä viedä näitä mihinkään kierrätettäväksi, vaan vien nämä varastoon ja jos niitä ei kysellä puoleen vuoteen oletan, että ne on turvallista laittaa eteenpän. Tosin jos kirpparilla meinaa myydä niin on erittäin tärkeää, ettei lapsia ota sinne mukaan pöytää järjestelemään tai saa tulla niiden kanssa takaisin kotiin.

Miten teillä? Onko leluja sopivasti vai liikaa? Pysyttekö kohtuudessa, onko leluostoksilla kriteerejä ja mitä teette leluille joilla ei enää leikitä?

Maalin valinnan vaikeudesta ja syksyn kauneudesta

Uuden kodin remontti on edennyt siihen vaiheeseen, että maalien valinta on ajankohtainen. Olin käynyt ostamassa neljä erilaista koemaalipurkkia olohuonetta ja hallia silmällä pitäen, ja remonttimies oli toissapäivänä tehnyt niitä koetilkut olohuoneen seinään. Kävin paikanpäällä toteamassa ettei yksikään väri ollut sitä, mitä olin hakenut. Yksi oli liian punertava (Tikkurila Y467 Shaali), yksi taittoi vihreään (Tikkurila Y487 Piazza, sen kuuluisan X487 Laasti-värin vaaleanharmaampi versio). Kaksi muuta - no jaa. Eivät vain iskeneet vaikka tietokoneen ruudulla ja maalikaupan väriviuhkassa olivat kovinkin lupaavan näköisiä. 

Ylläoleva kuva on otettu eilen, ja muutamiin väritilkkuihin on ehditty jo sipaista kittiä tasoittamaan seinää. Maalit näyttäytyvät kuvassa tummempina kuin ne ovat luonnossa, mutta sävyerot tulevat hyvin esiin tässä.

Lisäys: Nämä mallipalat on maalattu Tikkurilan Jokerilla, joka on puolihimmeä maali. Typerää sinänsä, koska lopullinen maali tulee olemaan Tikkurila Harmony, joka on täysin himmeä/mattamainen maali. Väri näyttää aina kylläisemmältä eli tummemalta mitä enemmän maalissa on kiiltoa, joten tämä kokeilu meni siinä mielessä vähän pieleen, aina oppii uutta.

Eilen illalla kotona alkoi armoton googlailu ja kokemusten lukeminen, ja päädyin viimein useiden suositusten ja mallilapun perusteella paljon kehuttuun H484 Mulperiin, jonka ei ilmeisesti pitäisi taittaa mihinkään edellä mainitsemaani, ja joka on kaunis ja lämmin harmaan beige, ja hieman noita ylläolevia maaleja vaaleampi.

Hakusessa olisi ollut täydellinen vaalea hiekan sävy, mutta tämän lähemmäs en ole päässyt. Toivottavasti ei ole meille liian keltainen. Tätä ei saanut pienessä koepurkissa lainkaan, joten sen mallilapun pohjalta mennään.

Muuten tänne kuuluu syksyä. Mies vei kuopuksen eilen lastenkonserttiin ja koska esikoinen kieltäytyi sinne lähtemästä, kävimme hänen kanssaan ensin ottamassa nuo ylläolevat maalikuvat ja sitten jästkillä ja heittelemässä kiviä merenrannalla. On ihmeellistä, miten onnellisia lapset ovat pienestäkin siivusta ihan omaa aikaa äidin tai isän kanssa. Ilman sitä sisarusta. Huomaa kyllä, että sille olisi tilausta enemmänkin.

Upeasta ruskasta ja mahtavista syyssäistä on nautittu täysillä, meillä on tälläkin hetkellä kotona maljakossa vaahteranlehtiä.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Viisivuotiaan harrastukset

Olen usein viime vuosina ehtinyt julistaa, ettei pieni lapsi tarvitse harrastuksia. Että kerhossa, puistossa, kavereiden kanssa leikkimisessä ja ihan tavallisessa kotiarjessa on tarpeeksi virikkeitä.

Nyt huomaan että olemme siinä tilanteessa, että viisivuotiaalla esikoisellamme ei ole ainoastaan yhtä, vaan kaksi liikuntaharrastusta. Baletti aloitettiin syksyn alussa, ja se on ollut suuri menestys. Tyttö sai lisäksi viime viikon perjantaiksi kutsun kerhokaverinsa luistelukoulun kaveriluisteluun ja oli tunnista niin liekeissä, että miehen kanssa käymämme keskustelun jälkeen lupasimme hänelle että hän saa aloittaa myös taitoluistelun. Ja kas, harjoituspäiviä on nyt kaksi viikossa.

Näin siis syödään periaatteet.

Puolustukseksemme on sanottava, että esikoinen on aina ollut erittäin liikunnallinen. Kova juoksemaan, kiipeilemään, pyöräilemään, uimaan ja sukeltelemaan, luistelemaan oppi jo kaksivuotiaana. Hän itse halusi aloittaa baletin lisäksi myös luistelukoulun, ja eilen ensimmäisen varsinaisen luistelutunnin jälkeen hän olisi halunnut jäädä luistelemaan vielä pidemmäksi aikaa. Emme siis missään muotoa raahaa häntä väkisin itse hyväksi katsomiimme harrastuksiin, vaan tytön oma into on valtava.

Mitäs mieltä te olette? Alle kouluikäisten harrastukset, hyvä vai paha?

Kohupipot ja Reima Outlet

Törmäsin Prismassa näihin pipoihin ja tulipas kovasti mieleen eräs tietty Molo Kids. Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Pahoittelen ikivanhan kännykkäkamerani huonoa kuvalaatua, mutta tärkein näkyy varmaan.

Kävin lasten kanssa keskiviikkona myös Reima Outletissa Tammistossa, mukanani sama surkea kännykkäkamera. Ulko-ovella oli lappu 'VIP-tilaisuus klo 18', ja runsaista Reima Outlet-postauksista päätellen kyseessä oli juuri tuo bloggareille tarkoitettu kutsuvierastilaisuus. Minuahan ei siis oltu kutsuttu, vaan vierailin kaupassa täysin incognito ;-)

Sananen Outleteista. Outlet-myymälä on yleensä paikka, josta saa ostaa usein edellisen kauden ylijäämätavaraa ja/tai -vaatteita alle normaalin myyntihinnan. Se on käsittääkseni Outletin perusfunktio. Outletissa vieraillessani odotan tekeväni löytöjä.

Reima Outlet on toki myymälänä hyvin suunniteltu ja kiva, leikkipaikat ja kaikki, mutta en laskisi varsinaiseksi Outletiksi liikettä, jossa alennustuotteita on karkeasti arviolta tarjolla vain n. 1/4 koko valikoimasta. Loput 3/4 on kauden normaalihintaisia tuotteita. On hyvä juttu että saman katon alta saa näin kattavasti Reiman tuotteita, mutta nimenä 'Outlet' on tämän myymälän kohdalla mielestäni harhaanjohtava. Reiman tehtaanmyymälä tai vastaava olisi kuvaavampi, tosin tehtaanmyymälässäkin olettaa tekevänsä OVH:ta edullisempia hankintoja.

Mukaani ei tällä kertaa tarttunut mitään, tosin saatan vuodenvaihteessa piipahtaa katsomassa löytyisikö sitä ihanaa keltaista toppatakkia alelaarista.

Potkiminen on kivaa a.k.a. psykopaattivaihe

Kuopus on nyt saavuttanut sen uljaan kehityksen vaiheen, jolloin hänestä on mukavaa tehdä kaikenlaista kiellettyä ja nauraa räkäisesti päälle. Kiellot tuntuvat välillä valuvan hänestä kuin vesi hanhen selästä ja hän näyttäisi olevan teflonia suurimmalle osalle rangaistuksista. Kielto 'Ei saa potkia!' sai pari päivää sitten kuopukselta vastaukseksi 'Potkiminen on kivaa!' Ei hän nyt koko ajan aivan mahdoton ole, mutta niinä kertoina kun on, tulee mieleen se vanha loru:

Muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta. Silloin olin oikeasti syvästi kauhuissani ja melko vakuuttunut siitä, että olen tehnyt jonkin kamalan kasvatuksellisen virheen ja tuottanut maailmaan uuden psykopaatin. Nyt toisella kierroksella osaan jo ottaa rennommin ja luotan kuulemaani viisauteen että kaksivuotiaalla lapsella on lähestulkoon kaikki tunnetut persoonallisuushäiriöt, jotka alkavat yksi kerrallaan karista pois kun ikää tulee lisää.

Termiä 'narsisti' käytetään nykyään vähän liian hövelisti sekä mediassa että keskustelupalstoilla, mutta kaksivuotiaaseen se tuntuisi joskus pätevän melko hyvin. Lähimmäisen etu ei ole ensimmäisenä mielessä kun jotain on saatava, kimppuun käydään keinoja kaihtamatta eikä toisen tunteilla nyt vaan ole niin kamalasti väliä.

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö tulee usein ilmi siinä kun lapsi valittaa häntä kiusattavan vaikka väitetyt kiusaajat ovat puiston toisella laidalla leikkimässä omia leikkejään.

Epävakaan persoonallisuusuushäiriön tunnistavat varmaan kaikki pienen lapsen vanhemmat - pienen ihmisen mielen muutoksia ei aikuisen logiikka pysty seuraamaan. Ensin on haluttu lasiin maitoa ja kun sitä on saatu, itketään mehun perään. Tunnetilojen ailahtelua on lisäksi kiva silloin tällöin terästää impulsiivisilla tempauksilla, kuten vaikkapa niin että hetken kävelee oikein nätisti vanhemman vieressä jalkakäytävällä ja seuraavaksi lähteekin ylittämään katua juosten ilman mitään ennakkovaroituksia.

Vaativa ja riippuvainen persoonallisuushäiriö tulevat mainiosti esiin vaikkapa silloin, kun vanhempi haluaa käydä vessassa kakkosella ilman virallista valvojaa. Lapsi, joka ei ole koko päivänä piitannut piirunkaan vertaa aikuisen mielipiteistä tai tämän läheisyydestä kokee yllättäen suurta eron tuskaa ja itkee ja huutaa oven takana. 

Nämä tietysti hyvin kärjistettyjä, huumorilla esitettyjä esimerkkejä ja pieninä annoksina kerrallaan, mutta sieltä ne pilkahtelevat. On vanhemman epäkiitollinen tehtävä kerta toisensa jälkeen huomauttaa epätoivotusta käytöksestä ja yrittää ohjata lasta hieman sosiaalisempaan suuntaan. Oli aivan valtavan huojennuttavaa huomata kuinka esikoinen alkoi vähän kerrassaan tuntea aitoa myötätuntoa, miettiä miltä toisesta oikeasti tuntuu ja sanoa 'anteeksi' ilman että se oli vaan huuto vasten toisen naamaa. Toimintaa alkoi vähä kerrallaan ohjata aito ajatus siitä miltä toisesta mahtaakaan tuntua mieluummin kuin pelko itselle tulevasta rangaistuksesta. Toisin sanoen, hänelle on kehittynyt omatunto. Sitä ei kai kaikilla aikuisillakaan ole. 

Remonttitunnelmia

Uuden asunnon remontointi alkoi viime viikolla, ja ahneus on kasvanut syödessä. Meillä homman tekee ihan ammattikaveri (koska me ei osata), ja hyvää tulee nopeasti.

Pelkän pintaremontin lisäksi olemme päätyneet sulkemaan kaksi oviaukkoa ja avaamaan yhden uuden. Suureksi iloksemme juuri siitä kohden johon päätimme avata uuden aukon ja suunnittelimme pariovia, löytyi seinän sisästä alkuperäiset pariovet! Ne on ilmeisesti lyöty levyjen alle jo melko pian asunnon valmistumisen jälkeen, ja asunnossa asuneen mummon perilliset olivat jo kenties unohtaneet niiden olemassaolon, jos olivat niistä koskaan tienneetkään. Nyt ne odottelevat kunnostamista ja maalaamista.

Uljaat 80-luvun ovikaaret ovat saaneet väistyä, samoin aulan pissinkeltaiset peililiukuovet. Aulan vaatekaappi käännetään avautumaan toisella puolelle olevaan makuuhuoneeseen, josta tulee lastenhuone. Eteiseen yritetään saada väliovi, joko ihan ulko-oven viereen tai eteissyvennyksen jälkeen. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki äänet käytävästä kuuluvat sisälle, ja voitte kuvitella että sama toimii myös toisinpäin. Yksi raivokohtaus (minä, kuopus tai esikoinen), ja maineemme tässä talonyhtiössä olisi sinetöity.

Keittiö jää toistaiseksi ennalleen, tai tutkimme kyllä mahdollisuutta vaihtaa kaapin ovet, mutta sen suurempaa remonttia emme tähän vaiheeseen tee. Kaapit ovat todennäköisesti nekin 80-luvulta, mutta sen verran hyväkuntoiset ja siististi pidetyt, että maltamme odotella niiden kanssa vielä hetken ja toipua näistä ensisijaisista budjettilommoista.

Maalivärit ovat olohuoneen väriä vaille alkaneet täsmentyä. Olohuone ja halli saavat vaalean hiekanruskean sävyn, meidän oma makuuhuoneemme korostusvärisen seinän ja lastenhuone, työ/vierashuone, eteinen ja keittiö vedetään sävytetyllä valkoisella. Taistelin pitkään lämpimien maanläheisten sävyjen ja kylmien vastaavien välillä, mutta sydän valitsi ne lämpimät. Harmaat olisivat ihanan modernit ja ajattomat, mutta vaikka kuinka yritän, taidan sisimmässäni kuitenkin olla sellainen Romantic Countryside Goes Modern -tyylinen sisustaja.

Ainut asia mikä nyt tökkii on pakkaaminen. Joku saattaa muistaa kuinka olen sanonut inhoavani jo pelkkää viikonloppureissun pakkausrumbaa. Tämä muuttojuttu on ihan yhtä tuskaa. En ole vielä edes aloittanut muuten kuin perkaamalla parista kaapista ylimääräistä tavaraa kierrätykseen, roskiin ja eteenpäin. Miehen äiti tulee kylään useammaksi päiväksi joten saan vähän helpotusta lastenhoitoon ja toivottavasti pääsen aloittamaan tätäkin puuhaa.

Uudesta kodista pitää myös perata pois tavaraa, sinne on jätetty paljon kirjoja, vanha sohva (pitäisiköhän se jättä itselle ja verhoilla) sekä muuta sekalaista irtaimistoa. Kontin jengi on tulossa hakemaan suurimman osan pois, mutta muutaman vanhan kirjan jemmasin itsellenikin. Oli ilahduttavaa huomata, että asunnossa asunut vanha rouva oli myöskin hömppäkirjallisuuden ystävä, sukulaissielu selvästi.