Blogin kuolinisku

Tässä kävi vähän niin kuin ei pitänyt käydä.

Jäin pienelle muuttotauolle sen jälkeen kun olin kovasti puhunut uudesta kodista ja remontoinnista. Oli remontointia, pakkausta, itse muutto ja muuton jälkeistä kaaosta. Vähitellen tavarat siirtyivät omille paikoilleen ja kun illalla alkoi vihdoinkin jäädä 'omaa aikaa', askeleet veivätkin tietokoneen sijasta kotisohvalle tai muihin hommiin.

Blogin päivittäminen tuntui kaukaiselta ajatukselta. Ennen muuttoa luulin haluavani jakaa uuden kodin blogissa, mutta muuton jälkeen nousikin haave yksityisyydestä. Koti on ihana, mutta en halunnutkaan esitellä sitä ihmisille joita en tunne. Toisinko minkä tahansa kadunmiehen kotiini ihastelemaan seinämaalin sävyjä tai uusia verhoja? Samoin en voi tietää, kuka siellä ruudun toisella puolella päivityksiäni lukee.

Ja kun aikaa kului, alkoi päivittäminen tuntua yhä hankalammalta. Sitten alkoi hävettää äkkikatoaminen ja päivittämättömyys, siis juuri se varma resepti blogimaailman respektin menettämiselle. Mielessä oli monta asiaa joista voisin kirjoittaa, mutta yhdestäkään en oikeastaan halunnut kirjoittaa. Sellaista tapahtumaa ei oikein ollut, joka olisi päässyt ohittamaan sisäisen palomuurini. Tietoturvatasoni nousi huimasti.

Olen tänä aikana miettinyt paljon yksityisyyttä. Nautin kirjoittamisesti, mutta olisiko minulle sittenkin jokin toinen kanava jota kautta voisin purkaa kirjoittamisen tarvetta? Tämä blogi alkoi varsin tavallisena äitiblogina. Vaikken olekaan ladannut tänne kovin tunnistettavia kasvokuvia lapsistani, on takaraivokuvakin alkanut tuntua yksityisyyden loukkaamiselta. En olekaan enää varma, onko minulla oikeutta kertoa niin paljon lasteni elämästä kuin olen kertonut. Jos nyt aloittaisin blogin, kirjoittaisin sitä paljon anonyymimmin. Ilman kuvia lapsista, kertoen sattumuksia ja omia ajatuksiani, en niinkään lasten arjesta ja heidän elämästään.

Yksi iso asia on ollut myös huomata, kuinka paljon aikaa bloggaaminen vie, kun sitä tekee tiheän säännöllisesti. Enkä puhu nyt ainoastaan kirjoittamisesta, vaan kommentteihin vastaamisesta ja myös muiden blogien seuraamisesta. Kaikki ovat erinomaisen nautittavaa puuhaa, mutta suoraan sanottuna ainakin minun kohdallani aika on suoraan pois lapsilta, aviomieheltä, kotitöistä, muista harrastuksista. Blogitauon myötä olen ehtinyt mm. lukea kirjoja, pitää kodin siistinä, katsoa elokuvia, soittaa huilua, keskustella mieheni kanssa, olla enemmän läsnä lapsilleni sekä tehdä käsitöitä. Nyt töihin mentyäni ja lasten aloitettua tarhan vaalin 'vapaa-aikaani' vielä enemmän. En halua tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että blogi on päivittämättä. Joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan.

Blogi imaisee helposti useamman tunnin illassa, jos sille antaa pikkusormen. Minä en enää halua antaa. Haluan, että elämänsisältöni tulee itse elämästä, ei elämän raportoinnista. En halua enää neuroottisesti kytätä onko kirjoitukseni saanut kommentteja, en halua että arvotan itseäni lukijamäärien mukaan. Itsetuntoni ja kunnianhimoni eivät ehkä enää riitä siihen.

Nämä ovat vain minun totuuksiani. Tämä blogi lähtee nyt määrittelemättömälle tauolle. Kenties vielä kadun tätä päivitystä ja palaan, kenties tämä blogi jää unholaan.

Jään lämmöllä muistelemaan ihania lukijoita ja kanssabloggaajia, olen saanut teiltä upeaa palautetta ja olette tehneet minut iloiseksi. Tulen varmasti vierailemaan muissa blogeissa, joten siellä tavataan. Kenties joskus vielä kadun tätä päätöstä ja aloitan bloggaamisen uudestaan, sitähän ei voi tietää, mutta siihen saakka: kiitos ja lukemisiin!

Maria