Ei tunnu missään

Olen hoitovapaani aikana tehnyt parille taholle asiakaspalveluhommia ja viime aikoina huomannut itsestäni uuden puolen. En enää juurikaan hermostu, jos minulle huudetaan tai valitetaan. Itseasiassa, useinkaan ei tunnu missään vaikka luurin toisessa päässä tai tiskin toisella puolella huudettaisiin vittusaatanaa niin että tantere raikaa. 

Opiskeluaikoina tienasin pennosia mm. tarjoilemalla. Huono juttu siinä oli se että piti olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ajoittain saattoivat valittaa joko palvelusta tai ruoan laadusta. Keittiön puolella taas oli vastassa monta äkäistä kokkia ja vihainen keittiömestari. Olinkin suurimman osan ajasta kauhusta jäykkänä kahden tulen välissä. Kerran tarjoilin tilaisuudessa, jossa oli paikalla Hollannin prinsessa. Minut meinattiin laittaa tarjoilemaan pääpöytään, mutta onneksi pelastuin. Pelkäsin kuollakseni, että kaadan jotain arvovieraiden päälle enkä osaa etikettiä.

Myöhemmin olin erilaisissa asiakaspalvelutöissä joissa sain myöskin kuulla kaikenlaista ja törmätä monenlaisiin persooniin. Jotkut haukkuivat yhtiön yleensä, toiset oman toimintani (vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää). Joskus kävin kokoamassa itseään vessassa tai taukohuoneessa että jaksoin taas. Lopulta pääsin toimistohommiin ja vannoin, etten enää ikinä koskaan palaa tiskiin.

Jäin äitiyslomalle ja siitä sujuvasti hoitovapaalle, sitten taas äitiyslomalle. Ja jotain tapahtui tässä kaiken välissä. Jotain loksahti paikalleen. Huomasin yhtäkkiä, etten enää pelkää ihmisiä. En enää pelkää raivokalleja, narisijoita tai edes sitä pahinta lajia, naisia jotka ovat jalostaneet kettuilun sellaiseksi taiteenlajiksi, että vaikka tunnet myrkyn hiipivän kohti et saa mistään konkreettisesta kiinni.

En osaa varmaksi sanoa mistä tämä muutos johtuu. Varmaankin omien lasten kasvattaminen ja heidän hoitamisensa on osaltaan antanut minulle itsevarmuutta. Synnyttäminen itsessään on voimaannuttava kokemus - hei, minä tein sen! Minä kestin sen! Ihanilta ystäviltä puistossa olen saanut hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Parisuhde on kasvattanut. 

Lasten, perheen ja muun elämän ohella pari huutopetteriä ei vaan enää säväytä samalla tavalla, olkoon töissä tai vapaa-ajalla. Olen jopa onnistunut puolustamaan itseäni julkisessa liikennevälineessa heitetyltä vinoilulta ja pysymään rauhallisena vaikka luurin toisessa päässä on meneillään suurhyökkäys. Eipä näitä edes usein satu, mutta silloin kun niitä tulee, en jää märehtimään niihin pitkäksi aikaa. Aika hyvä juttu on myös ollut tajuta, että silloin kun joku saa kohtuuttuman kiukkukohtauksen (enkä nyt puhu lapsista vaan aikuisista), on hänellä mitä todennäköisimmin ollut muutenkin huono päivä, huonosti nukuttu yö, ihmissuhteet päin seiniä tai muuten vaan tilapäinen tai pysyvämpi mielenterveyden häiriö. Joku pieni asia voi sitten laukaista koko potin pahaa aavistamattoman kansanpalvelijan niskaan.

Tämän kun olisin ymmärtänyt silloin nuorempana.