Pari päivää sitten laitoin palautuspullot siivouskaapin pullopussiin, pullopussin kiinni, nakkasin sen eteiseen ja kun käännyin, oli näky kuin kauhufilmistä: suuri senkki kaatui silmieni edessä lasten päälle. En ehtinyt tehdä mitään.
Sen hetken aikana jona olin selin, olivat lapset käyneet vetämässä senkin laatikot auki, ja painon siirtyessä 'tyhjän päälle' koko kaappi kaatui eteenpäin. Ilmeisesti kuopus oli myös roikkunut laatikon reunassa. Suojelusenkelit olivat mukana, koska mitään vakavaa ei sattunut vaikka ensinäky oli hurja - esikoinen istui jalat laatikoiden kulman alla piilossa ja kuopus oli senkin ja seinäkkeen välissä senkin päällä oleva lasilevy sylissään. Kukat, valokuvakehykset ja muu rekvisiitta oli palasina ja sikinsokin lattialla, lapset siellä lasinsirujen keskellä.
Kun olin selvinnyt sydänpysähdyksestä, pelastin itkevät lapset loukusta, syliteltiin ja loppuilta siivoiltiin. Ainoa muisto tapahtuneesta on pitkä pintanaarmu kuopuksen vatsassa. Senkki nostettiin pystyyn illalla yhdessä miehen kanssa tämän palattua työreissusta. Turhaan ei kehoteta ruuvaamaan kaappeja ja lipastoja seinään kiinni, opimme sen kantapään kautta.
Pari viikkoa aikaisemmin kuopus katsoi sohvalla Pikkukakkosta kunnes jostain tuntemattomasta syystä päätti kierähtää sohvalta alas ja iski siinä tuoksinassa päänsä sohvapöydän kulmaan. Verta tuli melkolailla. Vuoto tyrehtyi onneksi äkkiä mutta haava oli sen verran syvä, että se vaati tikkejä.
Kuopus on myös käynyt molskahtamassa uima-altaaseen, syönyt ja juonut ties mitä ja aiheuttaa jatkuvia rytmihäiriöitä vanhemmilleen suurella kiipeily- ja urheiluinnollaan. Leikkipuistossa hän kiipeää paikkoihin, joihin eivät pääse edes kaikki viisivuotiaat. Karkailu ja siihen käytettävä luovuuden määrä on myös aivan omaa luokkaansa.
Olen lukuisia kertoja potenut ns. 'huonon äidin syndroomaa': kuinka voi yhdelle lapselle tapahtua näin paljon? Missä olen minä kun kaikki tämä sattuu? Tekemässä kotihommia, juttelemassa hetken muiden vanhempien kanssa, auttamassa esikoista...
Odotan innolla sitä päivää, jona joko kuopuksen järki ja into ovat sopusuhteessa tai vastaavasti onnistun itse kasvattamaan selkääni uuden silmäparin. Kuopuksen viimeisin innostus on skeittaaminen, kiitos siskoni ja tämän miehen vetämän 'skeittitunnin' lähipuistossa. Jään kauhulla odottamaan mitä tästä seuraa.
Onko tämä normaalia? Pelkäänkö tämän kaverin edesottamuksia siihen saakka kun hän muuttaa kotoa (ja vielä sen jälkeenkin)?
Hui hui hui ...
VastaaPoistaOnneksi on enkeleitä !
Onneksi! <3
PoistaOn normaalia :) Toki on tilanteita, joissa vanhempi voisi vahtia tarkemmin mutta sun tekstistä en löytänyt kyllä yhtäkään sellaista. Tarkoitan siis ihan puhtaasti jo sellaisia että tosi pienet ovat yksin pihalla jne.
VastaaPoistaLapsille sattuu. Toisille enemmän kuin toisille.
Mä olen omien lasten kanssa huomannut sen että pitää vaan uskaltaa. Siis mun, ei lasten. Koska nehän uskaltaa. Mutta se että minä pelkään, ei tarkoita sitä että se asia olisi mahdoton lapselle. Toki mun pitää laittaa hommalle raameja siinä vaiheessa kun lapsi ei ymmärrä oman turvallisuutensa perään (autoteille ei juosta, ei saa karata, pyöräillessä on kypärä jne jne) mutta myös mun pitää uskaltaa antaa sen lapsen kokeilla. Niitä kiipeilyjä ja roikkumisia ja hyppimisiä ja muita. Napanuoran venyttämistä tämäkin. Mun täytyy vain kestää se pelko ja luottaa että kyllä se osaa ja oppii ja jos välillä sattuu haavereita niin niistä selvitään.
Etelä-Suomen Sanomissa oli hyvä juttu siitä, miten lapsista kasvatetaan arkoja nössöjä, ts. sellaisia, joilla ei ole itseluottamusta kokeilla mitään uutta tai koetella fyysisiä rajojaan ( http://www.ess.fi/?article=424484). Sellaista en toki halua, mutta joskus huomaan että lähes jokainen lause alkaa 'ei' tai 'älä'. Pitäisi harjaannuttaa itseään nielaisemaan turhat kiellot ja varoittelut ja puuttua vain niihin harrasteisiin, jotka selvästi ovat joko sääntöjen vastaisia tai henkeä uhkaavia. Vaikea paikka.
PoistaKulostaa niin tutulta. Viimeksi eilen nuoremmalla tytöllä jäi sormet auton oven väliin ja kauhulla meni katsomaan kun huuto oli karmiva - sormet eivät katkenneet. On tiput laiturilta ja näky oli järkyttävä, kuinka lapsi saa sekunneissa vedettyä itseään pinnan alla syvälle. Myös lipasto on samalla lailla kaatunut kuin teillä - laatikot oli vedetty ulos ja kauhean kolinan jälkeen hiiren hiljasta - onneksi tyttö oli vain säikähdyksestä hiljaa - voisin kysyä ihan samaa kuin sinäkin.
VastaaPoistaIhmeen sitkeitä ja joustavia nämä lapset. Tuo veteen tippuminen ja hukkuminen on ehkä yksi omia pahimpia pelkojani, voin kuvitella säikähdyksen.
PoistaHui, olipa pelottava tilanne! Ihan kauhistuttaa ajatellakin mitä kaikkea voi tapahtua. Ehkä parempi olla ajattelematta. Tosin meillä on yksi korkea kaappi, joka pitäisi pultata seinään, jos vain joku osaisi. ;)
VastaaPoistaKaikki pitäisi lapsiperheissä pultata paikoilleen.
PoistaMä huomasin kamerasta kuvia katsoessani, että toinen kolmivuotiaista on oppinut kiipeämään aika korkealle puuhun - ylpeä isosisko oli ikuistanut tilanteen kun mä kuvittelin niiden piirtävän katuliiduilla terassilla. Meillä ei ole muuton jälkeen (josta on nyt kaksi vuotta) kiinnitetty kirjahyllyjä seinään, ja on kyllä melkoinen ihme, että ne on pysyneet pystyssä. Myrkytystietokeskuksen kanssa asioinnista tuolla
VastaaPoistakirjoitinkin juuri.
Voihan sitä koettaa lohduttautua sillä, että lasten tapaturmaiset kuolemat on kuitenkin viime vuosikymmeninä huimasti vähentyneet, että kai me jotain osataan tehdä oikein.
Hyvä juttu että on ollut valokuvaaja paikalla ikuistamassa tähtihetken! :-)
PoistaMeillä on sellainen Ikean Expedit-kirjahylly (kuten miljoonassa muussakin suomalaiskodissa), jonka kaatumisesta näen painajaisia. Se on nyt meidän makuuhuoneessa joten ei ole kovalla 'rasituksella', mutta jos/kun muutamme uuteen kotiin, pitäisi se kyllä saada kiinnitettyä kunnolla.
Hui hui! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, voisi kai sanoa!
VastaaPoistaNiitä on nähty kyllä meilläkin. Laiturilta on tiputtu, sormet on jääneet auton oven väliin, portaat on tiputtu ylhäältä alas, sohvalta ja sängystä tultu pää edellä... Eikä yhtään tikkiä, liimausta tai kipsiä. Vielä...?
Nitroja tässä kyllä tarvittais... Tällä hetkellä huolettaa kyy, joka lymyilee puskissa parinkymmenen metrin päässä meidän pihasta. Kaksi naapurin poikaa on jo saanut pureman, eikä kyytä ole löydetty. :/
Apua, käärme! Pahin pelko nro. 2.
PoistaSormet auton oven välissä kuuluu jo kai lapsuuden yleissivistykseen? Meillä ei ole vielä kokeiltu, mutta se on kai vaan ajan kysymys. Oma äitini on toiselta ammatiltaan sairaanhoitaja, joten meillä kotona aikanaan vaan teippailtiin kaikennäköisiä haavereita, ainoastaan keskimmäistä siskoamme on kuljetettu tikitettäväksi ja kipsattavaksi.
Voi apua. Onneksi oli varjelusta matkassa. Huh! Minä kans olen miettinyt tuota, kun tuntuu, että kiellän koko ajan, mutta sitten, kun en, niin jotain yleensä sattuu. En vaan pysty puremaan kieleeni. Sitä vaan haluaa, että ei turhaan päät kolise sementtiin. Neurologin mielestä ei ole olemassa onneksi lapsen kallo joustaa tai muuta pehmeät luut -selityksiä. Päätä tulisi varjella pieniltäkin iskuilta. Kiva. Tämä kerrottu ihan meille itselle, kun esikoinen putosi vessanpöntölle kiipeiltyään päälleen pari vuotta sitten. Huoh. Nitroja, nitroja, kuten Laura totesi.
VastaaPoista'Itku pitkästä ilosta' -sanonta on varmaan jonkin lapsiperheen vanhemman keksimä. Pakko puuttua siihen jatkuvaan riehumiseen ainakin, meidän lapset psyykkaavat toisensa melkoisiin tiloihin välillä. Olen naureskellut konttauskypäröille, mutta alkavat vähitellen tuntua ihan järkeviltä keksinnöiltä.
PoistaHuh!
VastaaPoistaMeille on muuttanut lapsen tilalle apina, joka kiipeää joka paikkaan. Sohvan selkänojalla kiipeilemisen olen sallinut, mutta uusi juttu on seisoa siellä ja pomppia tasajalkaa. Reilun vuoden ikäisen tasapaino kun on mitä on, niin pientä paniikkia ilmassa.
Lapsen synnyttyä totesin jossain yhteydessä kätilölle, että luulin suurimman panikoimisen loppuvan lapsen syntymään niin kätilö totesi, että voi kuule, tästä se vasta alkaa! Alan ymmärtää, mitä hän tarkoitti...
Mulla oli esikoisen syntymästä kulunut ehkä pari viikkoa kun tuli yhtäkkiä sellainen tajunnanvalo että hetkinen, tää onkin meillä aina. Tästä lähtien olen aina passissa, aina huolehtimassa, pitkään aikaan en saa nukkua kokonaisia öitä tai viettää sunnuntaita maaten sängyssä ja tuijotellen kattoa. Se oli aika pelottavaa.
Poista