Kun kinkkukin on liian liukasta

Elämää viisi- ja kaksivuotiaiden kanssa ei voi väittää tunneköyhäksi. Pienempi tekee ensimmäisiä tutkimusmatkojaan oman tahdon maailmaan ja vanhempi kiukuttelee olemassaolonsa yleistä tuskaa.

Tavallisena päivänä kohtaan tunteita laidasta laitaan: "Äiti, sä oot mun rakkain äiti" -tunnustuksista "Mua inhottaa, inhottaa!" -purkauksiin (viisivuotias) ja "Eiiii haua", "Ei tuje" -huutoihin (kaksivuotias). Eräällä aamupalalla oli kinkkukin isomman mielestä liian liukasta. Valittamisen ja raivostumisen aihetta tuolla kuumaverisellä verbaaliakrobaatilla löytyy lähes joka asiasta: kenkä on huonosti, housut puristavat tai ovat liian löysät, maito on väärässä mukissa, peruna on liian pehmeää, veli laulaa liian kovaa. Välillä meno uhkaa yltyä - ja yltyykin - lasten puolelta hieman fyysiseksi.

Meillä on muutamia perussääntöjä: tunteita saa tuntea, suuttua ja huutaakin saa, mutta ketään ei saa vahingoittaa, ketään ei saa haukkua eikä tavaroita saa rikkoa eikä heitellä. Viisivuotias istuu rikkomuksistaan jäähyllä. Kaksivuotias saa puhuttelun ja 'kevytjäähyn' omassa pinnasängyssään jos meno ei ala rauhoittua.

Eipä siinä mitään vaikka touhu onkin välillä melko kiivasta, mutta kuinka pysyä itse rauhallisena?

Roska-auto nimeltä Äiti

Olen nimittäin huomannut, että mikään ei syö aikuisen auktoriteettia yhtä tehokkaasti kuin riitelyssä lapsen tasolle sortuminen. Ja siellä sitä melko usein möngitäänkin. Kuitenkin lapsi kaipaa sitä, että aikuinen pysyy aikuisena, ottaa vastaan ja kestää sekä hyvät että pahat, tasoittaa pahimmat tunnekuohut ja jaksaa lohduttaa vaikka on juuri saanut päälleen ämpärillisen sitä itseään. Että aikuinen on turvallinen ja tukeva vaikka pieni maailma on menossa sijoiltaan.

Miksi se on välillä niin vaikeaa? Vaikka järki kertoo että nyt on vastassa täysin taantunut, primitiivireaktion saanut pieni lapsi, niin silti on helposti omakin levy kutosella saman tien. Pukeutumisdraaman lopuksi äidin eteisessä paiskomat kumpparit eivät taida opettaa lapselle ainakaan itsehillintää. Etäisyyttä pitäisi ottaa ja järkeä käyttää. Olla lempeä ja samalla tiukka, oikeudenmukainen ja terveillä rajoilla rakastava. Lämmin syli. Onneksi sekin onnistuu välillä.

Nyt kun olen lähes viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen käynyt säännöllisemmin osa-aikatyössä huomaan, että vaikka työkin on omalla tavallaan raskasta, auttaa se kummasti jaksamaan arjessa lasten kanssa. Olen päätellyt että mikä tahansa asia väsyttää jos sitä tekee vuosikausia joka ikinen päivä - tämä pätee myös lastenhoitoon. Muutama tunti kodin ulkopuolella auttaa itseäni kummasti palauttamaan perspektiiviä kotidraamoihin, olen pystynyt suhtautumaan moneen (tai edes joihinkin) asioihin rauhallisemmin kun en paini niiden parissa 24/7.

Jotkut omat ylilyöntini kirvelevät mielessäni varmaan pitkään - niissä tilanteissa olisi voinut - ja pitänyt toimia aivan toisin. Onneksi on kuitenkin aina uusi päivä. Ja joka ilta olen taas hieman viisaampi.