Mummolaan yksi Pikku Kakkonen ja kolme jäähyä

Ajan kulumisen ja lasten kasvamisen huomaa parhaiten sellaisissa toiminnoissa, joita ei tee kovin usein ja joiden edellisen kerran muistaa vielä kohtuullisen hyvin. Havahduin tähän kaukojunassa matkalla mummolaan.

Olin saanut istua useamman minuutin paikoillani lukien sunnuntain Hesaria ja surffaten netissä ilman että olisi tarvinnut estää ketään ajautumasta itsetuhoisiin harrasteisiin, viemästä tavaroita toisten käsistä tai nuolemasta kaikkia pintoja.

Vuosi sitten meininki oli vielä melkolailla toinen. Ylipäätään lasten tulon jälkeen junamatkat eivät aina ole olleet pelkkää rentoutumista. Yhden ikimuistoisen reissun teimme joulun ruuhkajunassa Oulusta Helsinkiin kurkunpääntulehdusta sairastavan lapsen kanssa. Itseasiassa emme tuolloin tienneet että kyseessä oli kurkunpääntulehdus vaan luulimme vinkunaa astmaksi ja tuuttasimme tytön täyteen adrenaliinia sisältävää avaavaa astmalääkettä. Tuloksena oli hyvinkin aktiivinen, suorastaan maaninen lapsi, jonka hengitys vinkui edelleen ja joka ei pari tuntia myöhässä olleessa junassa edes suostunut nukahtamaan päiväunille. Good times.

Silti ottaisin junareissun koska vaan jos toinen vaihtoehto on autoilu. Esikoinen inhosi kaikkea autoihin liittyvää yli vuoden ikään saakka ja vaikka kuopus on tehnyt tässä suhteessa eheyttävää työtä, olen edelleen hieman traumatisoitunut pitkien matkojen suhteen. Onneksi on DVD:t.

Toista oli automatkailu ennen turvavyöpakkoa. Maattiin siskon kanssa takapenkillä ristiin rastiin, syötiin karkkia ja täyteltiin värityskirjoja ja potkittiin edessä istuvien selkänojia, riideltiin siitä kumman sormi oli tehnyt rajaloukkauksen toisen puolelle (istuintila oli tarkoin rajattu, tottakai) ja aina välillä kesken hyvän tappelun toinen vanhemmista uhkasi jättää jommankumman riitapukarin tien poskeen.

Siinä mielessä nykyaika on hyvä, että lapset huutavat kaikki omissa istuimissaan eikä meno voi käydä kovin fyysiseksi. Vain hyvällä tuurilla joku pitkäjalkainen yltää potkimaan edessä istuvia selkään.

Yksi on kuitenkin tallella - leikki-ikäisten ajan hahmotus ei vajaassa 30 vuodessa ole merkittävästi parantunut. Siinä vaiheessa kun matkaa oli jäljellä tunti ja 15 minuuttia ja pieni ihminen kyseli koska ollaan perillä, selitin että niin pitkään kuin kestää yksi pikkukakkonen ja päälle kolme jäähyä. Ja heti ymmärsi.