Keväässä on näköjään jokin erikoinen juttu koska myös viime vuonna tähän aikaan pohdiskelin samaa asiaa: palatako syksyllä takaisin töihin? Olen siinä onnekkaassa asemassa, että minulla on odottamassa vakituinen työpaikka hyvässä isossa yhtiössä, joskin työtehtävät paluun jälkeen ovat vielä auki.
Mieheni on jättänyt asian päättämisen minulle, kotona voisin olla siihen saakka kun kuopus täyttää kolme vuotta (maaliskuu 2014) tai palata töihin nyt jo siis aiemmin. Lähinnä olen miettinyt ensi syksyä. Kenties viimeinen 'rakkauden kesä' puistossa ihanien ystävien ja puistoväen seurassa ja sitten sorvin ääreen?
Vielä muutamia päiviä sitten julistin että lapset ovat pieniä vain hetken ajan, ja että kyllähän sitä ehtii ihminen työtä elämässään tehdä, mutta jokin kumma kaipuu vetää myös toisaalle. On jotenkin ihmeellinen himo päteä hieman, tehdä omaa juttua ja saada siitä vielä ihan kohtuullista palkkaa. Päätökset pitäisi pikkuhiljaa alkaa tehdä, jotta kaikilla osapuolilla, päivähoitoa unohtamatta, olisi aikaa järjestellä tulevaa.
Suurin 'mutta' tulee tutulta syyllisyysosastolta: vaikka tiedän että viisivuotias on jo melko vanha eikä syksyllä 2,5 vuotiaskaan ihan vauva ole, niin silti käy mielessä että voiko ne nyt noin vaan viedä vieraan hoidettavaksi. Pois kotoa. Pois äidin luota. Voinko minä jättää kaikki ihanat puistoäidit ja elintärkeät sosiaaliset ympyrät, naisten parisuhde- ja perhekeskustelut, arjen ihanan rytmin ja altistua sille pelolle että kohta olen niissä ympyröissä vain vierailija?
Olen nyt keväällä käynyt aivan toisen alan osa-aikatöissä 1-3 päivää viikossa ja se on ollut todella virkistävää. Lapsia on hoitanut mieheni, joka olikin jo pitkään toivonut enemmän aikaa arjessa lasten kanssa. Lastenhoidon suhteen ei siis ole ollut mitään murehdittavaa, mutta pärjäävätkö kullanmurut poissa kotoa? Esikoinen on äännähdellyt viime aikoina siihen suuntaan, että äiti saisi olla enemmäinkin kotona, tai mieluummin hän pois kerhosta, äidin kanssa koko ajan. Tämä on tietysti vaihe, mutta jotenkin kammoan sitä hetkeä kun alan jättää itkeviä ja kädessä kiinni roikkuvia lapsia päivähoitoon. Koenko silloin suurta syyllisyyttä että jätin kotiympyrät omista, itsekkäistä syistä?
Tiedän, että monet lähtevät töihin paljon, paljon aikaisemmin. Jokainen tekee omat ratkaisunsa sen mukaan mikä kunkin perheelle on parasta. Mikä on parasta minun perheelleni?
Periaatteessa minulla ei ole mitään hätää kotona, työpaikkakin odottamassa, mutta nyt olen ollut pois työelämästä jo 5 vuotta ja pari kuukautta päälle ja se tuntuu jo pitkältä ajalta. Osa minusta haluaisi jo istua tärkeänä palaverissa, kävellä kaupungilla korkokengissä (tai ihanissa saappaissa), meikata itsensä taas ihmisen näköiseksi ja lounastaa ilman että toimii koko ajan myös tarjoilija/siivoojana. Kunnon palkkakaan ei olisi hassumpi juttu. Lisäksi on pieni pelko peräpuolessa että minunkin osaamiseni vanhenee, kuka minua kohta enää haluaa töihin?
Ratkaisujen aika alkaa olla pian. Ja kun ratkaisun tekee, tuleeko sitä katumaan?
Jos multa kysytään, niin ei vielä syksyllä. Ei ei. Sinua tarvitaan "firmassa".
VastaaPoistaFirmahan se onkin yksi iso syy siihen, ettei raskisi jättää tätä kotielämää :-)
PoistaIhan samat ajatukset! Meilläkin on kuopus maaliskuussa 3v, mutta esikoinen menee kouluun, jota on 20h/vko. Eli 4h päiviä, jolloin mulla menisi 8h+2h matkat ja miehellä epäsäännöllinen työaika - miten sujuisi aamut yms.. Jos keväällä vasta menisi niin saisi koululaisen arjen rullaamaan ekana, että mutta 6 kotiruokaa jo takana syksyllä.
VastaaPoistaNiitä aamuja minä ehkä eniten pelkään. Nyt on tuskaa saada esikoinen yhdeksäksi korttelin päähän, mites sitten kun pitäisi saada muksut kahdeksaksi puolen tunnin päähän hoitoon? Meillä olisi hoitopaikka allergiasyiden takia vähän pidemmällä kuin omassa lähiössä.
PoistaTyömatkat on tosiaan iso juttu jos ne syö monta tuntia päivässä. Parasta olisi jos voisi järjestää niin, että toinen vie vähän myöhemmin ja toinen pääsee hakemaan aikaisemmin.
ihana typo kun tabilla oli sanakirja; kotiruokaa. piti lukea että 6 kotivuotta :)
Poistalaskettiin että 194.5h tytöt tarvitsisivat päivähoitoa KUUSSA.
mites ne ekaluokkalaisen aamut, saati iltapäivät (ipkerho taitaa tuossa olla).
mies menee töihin seitsemään, mutta joskus lähelle ja joskus kauammas, ja tulee kotiin Joskus.
eli ei paljoa auta tähän tilanteeseen :/
olispas mulle jotain iltakoulua/kurssia niin pärjättäisiin tosi vähällä hoidolla..
Toistaiseksi olen ollut tyytyväinen päätöksestäni palata töihin. Olisiko sinulla mahdollista tehdä nelipäiväistä viikkoa alkuun? Se varmasti helpottaisi arkea. :)
VastaaPoistaMeidän arastelevista pojistakin alkaa jo kuoriutua reippaita päiväkotilaisia... :)
Nelipäiväinen olisi ollut mahdollinen ainakin viime syksynä, kun pohdin jo silloin paluuta töihin, kenties nytkin? Siitä olisi kyllä tosi hyvä aloittaa.
PoistaPositiivista työhönpaluussa: virikettä äidille, palkka, työkaverit. Negatiivista työhönpaluussa: lapset hoidossa pitkän päivän, arjen kiire. Lisäksi naisen on hyvä olla itsenäinen ja riippumaton miehen kukkarosta...
VastaaPoistaJos taas ei palaa, niin positiivista on tämä ainutkertainen mahdollisuus olla omien rakkaitten lasten kanssa :)
Sinulla tilanne hyvä, jos voit varmasti palata työpaikkaasi eikä ole pelkoa, että olet pudonnut kelkasta.
Jonkin verran varmaan mies pystyisi hakemaan tai viemään aikaisemmin kun on vapaammalla aikataululla, mutta ei tietysti aina. Ja mietin kyllä juuri sitä että kannattaako puolen vuoden takia lähteä ryntäilemään vai pitäisikö vain olla paikallaan.
PoistaPelkään, että sitten vuoden kuluttua maaliskuussa olisi vaikeampi saada hoitopaikkaakin kuin nyt syksyllä kun eskarit lähtee kouluun ja viskarit eskariin jne.
Meillä oli muuten vaikeaa saada hoitopaikkoja kun aloitettiin huhtikuussa, eikä siis saatu lapsia sinne minne haluttiin. Että erittäin hyvä pointti ja kannattaa kyllä miettiä tuoltakin kannalta!
PoistaSoitin itseasiassa jo viime vuoden puolella siihen päiväkotiin johon lapset haluttaisiin, ja juuri sitä sanoi, että paikkoja olisi syksyllä vapautumassa ihan mukavasti. En tosin tiedä mikä tilanne on nyt, koska ajatuksena oli olla kotona ainakin vuoden vaihteseen, nyt on tullut näitä kapinallisia ajatuksia...
PoistaSitten se asia on selvä, kun tulee SE TUNNE, että ON AIKA siirtyä eteenpäin. Mun töihinmeno tapahtui oikeastaan vahingossa ja sitten sopeuduin siihen, että hyvä juttu jne.
VastaaPoistaVoi olla, että välillä olenkin taas kotona.
Tutkiskele sydäntäsi, kyllä asia selviää!
Ihanaa, että miehesi antaa sinun päättää asian.
Minusta ei ole yhtä oikeaa aikaa olla kotona, vaan se on jokaisessa perheessä oma asia.
Kun saisikin selvyyden siihen, mitä itse asiasta ajattelee. Tunne vaihtelee päivittäin. Mutta hyvä tuo 'tutkiskele sydäntäsi', koska siinä on oikeasti pointti: kyllä se sydän taitaa vielä kuitenkin kaivata tänne kotiin. Kun katson lapsia niin tulee sellainen tosi pakahduttava rakkauden tunne, etten halua vielä olla noista niin paljon erossa. Vaikka ottaa välillä ankarasti päähän.
PoistaMä palasin töihin tammikuussa kun poikani oli reilu 2 vuotias. En ole katunut hetkeäkään. Poikani rakastaa tarhassa oloa (onneksi). Lauantai aamuna ensimmäinen kysymys on, et joko kohta lähdetään tarhaan? :) Töissä saa "huilattua" ja oikeesti jaksan paremmin olla lapsen kanssa kun saan muita virikkeitä päivääni. Mut jokaisen tulee tehdä niinkuin parhaaksi näkee. Meille tämä ratkaisu oli hyvä.
VastaaPoistaYmmärrän täysin niitä, jotka palaavat töihin aikaisemmin ja niitä, jotka haluaisivat olla kotona pidempäänkin kuin kolme vuotta. Onneksi meitä on niin monenlaisia.
PoistaAllekirjoitan täysin sen, että kotona jaksaa paremmin kun on töissä - olen huomannut saman ilmiön ihan jo näiden osa-aikatöiden aikana. En hermostu monestakaan asiasta enää niin kovasti kun saan välillä näihin kuvioihin etäisyyttä.