Hei pitkästä aikaa! Palasimme tänään kesän ensimmäiseltä purjehdusreissulta, joka alkoi juhannusaattona. Köydet irrotimme Helsingissä ja seilasimme Porkkalan, Hangon, Kasnäsin ja Paraisten Portin kautta Turkuun. Matka alkoi kosteissa ja kylmissä tunnelmissa ja päätyi tämänpäiväisiin superhelteisiin. Kun saimme köydet kiinni Turussa eikä merituuli enää ollut viilentämässä, tuntui kuin olisimme saapuneet johonkin etelän lomakohteeseen. Jotain Suomen kesästä kertoo se, että meillä oli mukana koko varustus välikaudesta helteeseen, ja kaikkea tarvittiin. Polarn O. Pyretin takit ja (Citymarketista kaupanpäälle saadut) pipot palvelivat loistavasti. Saisivat alkaa tehdä vastaavia myös aikuisille.
Olen tutustunut purjehdukseen mieheni kautta, ennen hänen tapaamistaan en ollut koskaan edes ollut purjeveneessä. Ensimmäisenä yhteisenä kesänä sain pikakurssin knaapeihin, skuutteihin, jiippeihin, fendareihin, kryssimiseen ja takiloihin, ja minusta onkin jo kehittynyt pikkuhiljaa puolipätevä kapteenin apulainen. En ole vielä käynyt mitään varsinaisia kursseja joilla olisin opetellut navigointia tai muita elintärkeitä veneilytaitoja, joten toistaiseksi olen hoitanut satamatoimenpiteistä veneen kiinnitykset ja irroittamiset, fendarien (eli lepuuttajien) laittamiset ja pois ottamiset sekä ohjaillut (miehen seurannassa) karttaplotteriin luottaen.
Esikoinen aloitti purjehdusuransa kolmekuukautisena, jolloin vietimme lähes kuukauden merellä, kävimme Maarianhaminassa ja seilasimme Turun saaristossa. Täytyy kyllä sanoa, että siitä kesästä ei ole kamalasta muuta mielikuvaa kuin kannen alla imettäminen. Luin aika monta kirjaa. Joissain satamissa tyydyin vain työntämään pääni ulos ikkunasta ja toteamaan että tältä näyttää palatakseni vaan takaisin imettämään.
Muutenkin nämä lapsiperhekesät ovat menneet vähän sumussa - pienet lapset ja liikkuva vene ovat välillä vähän pelottava yhdistelmä. Liivien on oltava päällä koko ajan kun ollaan kannella ja vanhemmilla silmä tarkkana ja reaktionopeus kunnossa. Tämä kerta oli jo jotenkin erilainen. Meillä oli kaikilla tosi hauskaa. Mitä nyt kuopus veti muutamat 'minä itse' -raivarit. Esikoinen on jo melko ketterä veneessä liikkuja ja lapsista on toisilleen seuraa. Kaikki energia ei mennytkään pelkkään ruokahuoltoon, vahtimiseen ja kieltämiseen, vaan lasten kanssa saattoi jo ihastella maisemia, päästää heitä hieman jo liikkumaan kannellakin itsenäisesti ja rantautumisissa ja lähdöissä he pysyivät melko kivasti 'tähystyspaikoillaan' sprayhoodin, eli tuulisuojan, alla. Aika luksusta.
Suurin ero oli kuitenkin siinä, että kerrankin osasin lähteä reissuun saamatta sitä kuuluisaa pakkaamisraivaria. Jostain syystä kaikenlaiset reissuun lähdöt ovat minulle perinteisesti olleet erittäin 'ahdistavia tunnekokemuksia', tarkemmin sanottuna sellaisia hetkiä jolloin heikompi mies pakenisi naapuriin soittamaan 112. En osaa päättää mitä ottaa mukaan ja päädyn aina pakkaamaan puolet omaisuudestamme ja vähän päälle. Pahinta on epätietoisuus siitä, jäikö jotain oleellista kyydistä. Tätä täytyy tietenkin höystää epämääräisillä tunnepurkauksilla ja marttyyrikohtauksilla.
Suuren itsenirakastamiskampanjan henkeen päätin tänä kesänä rakastaa myös miestäni konkreettisin teoin, ja tietoisesti ponnistellen jätin lähtökiukuttelut väliin. Ja kas, tuloksena oli 100% mukavampi matkatunnelma. Kannatti. Hyvä kiersi sen verran, että koko reissusta tuli keskinäisen joviaalisuuden, solidaarisuuden sekä hyväntahdon esimerkki. Mitä nyt välillä vähän huudettiin poijuhaan oikeasta asennosta tai muusta yhtä triviaalista, mutta se oli pientä se. Lomafiilis on nyt löydetty ja toivottavasti säilyykin, kun kohtapuoliin tämän työ- ja huoltotauon jälkeen palaamme ruorin ääreen.
PS. Osaisiko kukaan neuvoa, kuinka blogin kaikki kuvat saa saman levyisiksi? Hävitin vahingossa CSS:n lisäämäni koodin.
