Terapianuket #9 - Poliisista, päivää

Päiväkotihakemus ja elämänmuutokset

Huomenna päättyvän 'huoltotauon' aikana on tarkoitus hoidella kuntoon muutamia roikkuvia asioita, kuten nyt esimerkiksi päiväkotihakemus. Päätin venyttää hoitovapaatani vuodenvaihteeseen, ja ilmoitin työpaikalle palaavani töihin vuoden alusta. Kotona olen sitten ollut yhteensä 5 v 10 kk, mikä on jo melko pitkä aika. Toki olen tässä ohessa tehnyt työtä sun toistakin osa-aikaisesti, mutta melko kevyellä tahdilla, joten muutos tulee olemaan melkoinen.

Esikoinen jatkaa syksyn seurakunnankerhossa (3 tuntia kerrallaan, neljä päivää viikossa) ja kuopukselle heräsin nyt vasta hakemaan paikkaa oman leikkipuistomme kerhoon parina päivänä viikossa. Olin ajatellut pitäväni hänet vielä kotona koko syksyn, mutta tajusin että melko suuri osa puiston leikkikavereista menee jos jonkinlaisiin kerhoihin tai päivähoitoon aiheuttaen puiston akuuttia autioitumista, lisäksi pojalle ei varmaan tekisi yhtään huonoa saada pehmeämpi lasku päiväkotielämään ja ryhmäytymiseen. Ilman äitiä.

Tuntuu hurjalle täytellä hakemusta jonka vaikutukset ovat vasta puolen vuoden päässä, mutta koska päivähoitotilanne alueellamme on melko hurja, täytyy ryhtyä toimeen. Olimme pitkään ajatelleet laittavamme esikoisen (ja siinä siivellä myös kuopuksen) allergiapäiväkotiin, mutta viimeaikoina ovat ajatuksemme alkaneet yhä enemmän kääntyä paikallisten päiväkotien suuntaan. Asian puolesta puhuu tietysti lyhyempi tarhamatka, mutta myös kaverisuhteiden luominen sekä tarhassa että eskarissa, sekä näiden samaisten kavereiden siirtyminen aikanaan myös kouluun. 

Oma lapsuuden muuttotraumani on varmaankin aiheuttanut sen, etten haluaisi lapsen joutuvan aloittamaan sosiaalisia suhteitaan parin vuoden sykleissä aina uudestaan. Tilanne on tällä hetkellä ihanteellinen: olemme asuneet samassa paikassa kohta jo viisi vuotta ja tunnemme paljon alueen lapsiperheitä. Kavereita riittää ja niistä olisi kiva pitää kiinni. Itse hehkuttelen ajatuksella siitä, kuinka näiden tuttavaperheiden kanssa keräännymme vielä kymmenenkin vuoden päästä yhteen päivittelemään lastemme edesottamuksia ja kylillä liikkuessamme nappaamme korvasta kiinni niitä tuttuja teinejä jotka näyttävät olevan pahanteossa. Siis sellaisella perinteisellä 'Kylä kasvattaa' -periaatteella. Haluaisin nimittäin että minulle soitettaisiin jos joku tuttu havaitsisi oman lapseni spraymaalaamassa puistorakennuksen seinää sätkä suussa klo 23 arki-iltana (viikonloppuiltanahan tämä ei niin haittaisi kun olisi myöhempi kotiintuloaika ;) ).

Mutta, asiaan. Vaikka allergiapäiväkodin kiistaton etu on varmaankin tarkempi ruokakontrolli, valveutuneet ja allergioiden ja astman hoitoon koulutetut hoitajat, olisi siis lähipäiväkoti omiaan nimenomaan sosiaalisessa mielessä ja lyhyemmän matkansa suhteen. Perhepäivähoito ei oikein ole oikein vielä voittanut luottamustani (jälleen omista traumoistani johtuen), joten se ei tule kysymykseen.

Paljon on pohdittavaa, tänä iltana täytyy hakemukset laittaa eteenpäin. Sitten vaan jännäämään kuinka arvonnassa käy. Ja pohtimaan niitä kuuluisia kurahousukysymyksiä.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Hei pitkästä aikaa! Palasimme tänään kesän ensimmäiseltä purjehdusreissulta, joka alkoi juhannusaattona. Köydet irrotimme Helsingissä ja seilasimme Porkkalan, Hangon, Kasnäsin ja Paraisten Portin kautta Turkuun. Matka alkoi kosteissa ja kylmissä tunnelmissa ja päätyi tämänpäiväisiin superhelteisiin. Kun saimme köydet kiinni Turussa eikä merituuli enää ollut viilentämässä, tuntui kuin olisimme saapuneet johonkin etelän lomakohteeseen. Jotain Suomen kesästä kertoo se, että meillä oli mukana koko varustus välikaudesta helteeseen, ja kaikkea tarvittiin. Polarn O. Pyretin takit ja (Citymarketista kaupanpäälle saadut) pipot palvelivat loistavasti. Saisivat alkaa tehdä vastaavia myös aikuisille.

Olen tutustunut purjehdukseen mieheni kautta, ennen hänen tapaamistaan en ollut koskaan edes ollut purjeveneessä. Ensimmäisenä yhteisenä kesänä sain pikakurssin knaapeihin, skuutteihin, jiippeihin, fendareihin, kryssimiseen ja takiloihin, ja minusta onkin jo kehittynyt pikkuhiljaa puolipätevä kapteenin apulainen. En ole vielä käynyt mitään varsinaisia kursseja joilla olisin opetellut navigointia tai muita elintärkeitä veneilytaitoja, joten toistaiseksi olen hoitanut satamatoimenpiteistä veneen kiinnitykset ja irroittamiset, fendarien (eli lepuuttajien) laittamiset ja pois ottamiset sekä ohjaillut (miehen seurannassa) karttaplotteriin luottaen. 

Esikoinen aloitti purjehdusuransa kolmekuukautisena, jolloin vietimme lähes kuukauden merellä, kävimme Maarianhaminassa ja seilasimme Turun saaristossa. Täytyy kyllä sanoa, että siitä kesästä ei ole kamalasta muuta mielikuvaa kuin kannen alla imettäminen. Luin aika monta kirjaa. Joissain satamissa tyydyin vain työntämään pääni ulos ikkunasta ja toteamaan että tältä näyttää palatakseni vaan takaisin imettämään.

Muutenkin nämä lapsiperhekesät ovat menneet vähän sumussa - pienet lapset ja liikkuva vene ovat välillä vähän pelottava yhdistelmä. Liivien on oltava päällä koko ajan kun ollaan kannella ja vanhemmilla silmä tarkkana ja reaktionopeus kunnossa. Tämä kerta oli jo jotenkin erilainen. Meillä oli kaikilla tosi hauskaa. Mitä nyt kuopus veti muutamat 'minä itse' -raivarit. Esikoinen on jo melko ketterä veneessä liikkuja ja lapsista on toisilleen seuraa. Kaikki energia ei mennytkään pelkkään ruokahuoltoon, vahtimiseen ja kieltämiseen, vaan lasten kanssa saattoi jo ihastella maisemia, päästää heitä hieman jo liikkumaan kannellakin itsenäisesti ja rantautumisissa ja lähdöissä he pysyivät melko kivasti 'tähystyspaikoillaan' sprayhoodin, eli tuulisuojan, alla. Aika luksusta.

Suurin ero oli kuitenkin siinä, että kerrankin osasin lähteä reissuun saamatta sitä kuuluisaa pakkaamisraivaria. Jostain syystä kaikenlaiset reissuun lähdöt ovat minulle perinteisesti olleet erittäin 'ahdistavia tunnekokemuksia', tarkemmin sanottuna sellaisia hetkiä jolloin heikompi mies pakenisi naapuriin soittamaan 112. En osaa päättää mitä ottaa mukaan ja päädyn aina pakkaamaan puolet omaisuudestamme ja vähän päälle. Pahinta on epätietoisuus siitä, jäikö jotain oleellista kyydistä. Tätä täytyy tietenkin höystää epämääräisillä tunnepurkauksilla ja marttyyrikohtauksilla.

Suuren itsenirakastamiskampanjan henkeen päätin tänä kesänä rakastaa myös miestäni konkreettisin teoin, ja tietoisesti ponnistellen jätin lähtökiukuttelut väliin. Ja kas, tuloksena oli 100% mukavampi matkatunnelma. Kannatti. Hyvä kiersi sen verran, että koko reissusta tuli keskinäisen joviaalisuuden, solidaarisuuden sekä hyväntahdon esimerkki. Mitä nyt välillä vähän huudettiin poijuhaan oikeasta asennosta tai muusta yhtä triviaalista, mutta se oli pientä se. Lomafiilis on nyt löydetty ja toivottavasti säilyykin, kun kohtapuoliin tämän työ- ja huoltotauon jälkeen palaamme ruorin ääreen.

PS. Osaisiko kukaan neuvoa, kuinka blogin kaikki kuvat saa saman levyisiksi? Hävitin vahingossa CSS:n lisäämäni koodin.

Ensimmäinen 'blogilahja' ja hauskaa juhannusta!

Tämä menee nyt ihan kreisiksi juuri ennen juhannusta, koska eilen sain ensimmäisen blogilahjani! Rakas siskoni naapurilähiöstä teki kaipaamaani makaronilaatikkoa ja sain sitä oman pakasterasiani kanssa heiltä hakea. Vilpittömät ja liikuttuneet kiitokset vielä näin sosiaalisen median välityksellä!

Eräs toinenkin ystävä lupasi tehdä minulle makaronilaatikkoa ja kutsua syömään. Universumi on kuullut hätähuutoni ja on täynnä rakkautta! Olette ihania!

(Jos joku muukin teistä lukijoista innostuu lähtemään blogini sponsoriksi niin minulle kelpaisivat ainakin mokkapalat, juustokakku ja mustikkapiirakka. Vitsi.)

EDIT 23.6.13
Ääk! Ensimmäinen blogilahja oli tietenkin se ystäväni Saksasta lähettämä hattu esikoiselle, jota kaipailin TÄÄLLÄ, lisäksi saimme kuopukselle ihanan Salama MqQueen vyön. Voi minua kurjaa kun unohdin...! Nämä ansaitsevat ihan oman postauksensa, joten palaan niihin myöhemmin! Kiitos vielä ihanalle ystävälle!

* * *

Teitä lukijoita on viime aikoina tullut paljon lisää, tervetuloa! Kiitos kommenteistanne, niihin on ilo vastailla ja ne ilahduttavat aina yhtä paljon. Tuntuu ihmeelliseltä, että niin moni teistä tykkää lukea näitä juttuja.

Toivotan teille kaikille oikein mukavaa juhannusta ja jätän samalla blogin epäsäännölliselle kesälomalle. Päivitän tänne juttua silloin sun tällöin, välissä saattaa olla tauko tai pidempikin. Viimeistään heinäkuun lopussa tämä sama tahti jatkuu taas ja lupaan palata mm. minulle esitettyyn haasteeseen. Tässä välissä lomaillaan kotona ja reissussa, luetaan paljon kirjoja, tehdään ristipistotöitä, kuvaillaan Terapianukkeja ja purjehditaan. 

Nauttikaa Suomen kesästä!

Kiltti vauva vs. tuhma vauva

Yksi sananparsi on äidiksi tultuani ärsyttänyt minua suunnattomasti, ja se on 'kiltti vauva'. 

Kun esikoisemme syntyi, törmäsin tämän tästä ihmisiin jotka hyväntahtoisesti kyselivät onko se kiltti vauva? Mitä ihmettä? Teki ihan piruuttaan mieli vastata että "No, hän kyllä itkeskelee aikalailla, nukkuu päivällä 15 minuutin pätkissä ja yöllä tunnin pätkissä eli ei, hän ei taida olla kiltti, hän on tuhma. TUHMA!"

Odotin vuoroani jälkitarkastukseen ja odotushuoneeseen sattui samassa perhevalmennuksessa ollut äiti. Vaihdettiin siinä pikaisesti kuulumisia, ja hän ennätti sanomaan että "Meillä on kyllä niin kiltti vauva, itkee vain nälkäänsä. Nukahtaa jo ennen vaunuihin pääsyä, ulkovaatetta pukiessa". Meillä oli silloin tämä itkeskelevä, vartin torkkuja ottava, tississä kiinni roikkuva vauva. Jos tämän toisen äidin vauva oli kiltti, mikä meidän vauvamme sitten oli? Vaikkemme sitä silloin tienneet, esikoinen itki vatsakipujaan ja pahaa oloaan vaikeiden allergioidensa takia. Hänestä ei koskaan olisi voinutkaan tulla kilttiä vauvaa.

Joskus tuntuu, että Suomessa on vallalla aivan käsittämätön odotus sille, että vauvojen pitäisi olla kilttejä. Toisin sanoen helppohoitoisia, vähän itkeviä, hyvin nukkuvia ja vähään tyytyviä. Onhan se äidille ja isälle eri helppoa jos näin on, mutta voitaisiinko sille edes keksiä joku toinen nimi? Ja miksi ylipäätään pienten vauvojen pitäisi olla sellaisia, että he ovat mahdollisimman vähän vaivaksi? 

Epäkilttejä vauvoja sanotaan usein haastaviksi. Aivan kuin vauva olisi jo syntyessään ottanut sellaisen kettumaisen asenteen että aion nyt olla haastava vauva. Voisin kyllä periaatteessa hyvinkin nukkua yöt läpeensä, syödä vain neljän tunnin välein ja olla lopun aikaa hiljaa, mutta koska minulla on kettumaisen persoonallisuuden oireyhtymä, en aio tehdä niin.

Minusta on vähän, eikä kun aika paljonkin väärin se, että monilla tuntuu olevan sellainen ajatus että vauvasta pitäisi mahdollisimman pian tehdä sellainen itsekseen paljon viihtyvä, vanhempiaan turhilla pyynnöillä vaivaamaton helppo lapsi. Mikseivät vauvat vaan voi olla persoonia? Joku nukkuu enemmän kuin toinen, joku ottaa muutokset säpäkämmin, jonkun paras paikka on vanhemman iholla. Joku on tempperamenttisempi kuin toinen muttei varmasti siltikään tahallaan haastava. Toki vanhemmat voivat ja saavatkin väsyä, mutta ei vauvaa tarvitse leimata vaikkapa vaikeaksi.

Vähän isompi lapsi voi jo ihan tarkoituksella ottaakin matsia vanhemman kanssa, suorastaan haastaa tahtojen taisteluun. Silloinkin joku teko voi olla kiltisti tai tuhmasti tehty, lapsen itsensä ei tarvitse olla tuhma tai kiltti. Vauvaa määrittämään nuo sanat kuuluvat vielä vähemmän. Itse pidin tosi paljon niistä ihmisistä jotka lasten vauva-aikana kysyivät ihan vaan että "Miten teillä on mennyt"? Se on mielestäni mukavan neutraali, vastaajalle tilaa antava tapa tiedustella elämästä uuden tulokkaan kanssa.

Allergiaperheen ruokailu

Olenkin jo muutaman kerran tässä blogissa maininnut, että esikoisemme on erittäin allerginen lehmänmaidolle, kotimaisille viljoille (pl. kaura) ja kananmunalle. Seurauksena on anafylaksia, eli äkillinen ja hengenvaarallinen allerginen reaktio. Wikipediaa siteeratakseni "oireita ovat mm. kutina, punoitus/laaja-alainen nokkosihottuma, hengenahdistus ja vatsakivut/oksentelu. Sitä hoidetaan välittömästi adrenaliiniruiskeella ja sairaalahoidolla." Meidän tyttäremme reagoi jo kosketukseen; jos vaikkapa maitoa joutuu silmiin muurautuvat ne umpeen, jos iholle, nousee siihen nokkosrokko.

Voitte arvata, että tämä asettaa muutamia lisävaatimuksia ruoanlaittoon ja keittiöhygieniaan. Leikkuulautojen, veisten, käsien, astioiden, kattiloiden ym. on oltava ehdottoman puhtaat kaikesta allergisoivasta. Jos annan kuopukselle palan juustoa, on minun pestävä käteni ennen kuin annan esikoiselle palan kinkkua. Vehnäleivonnaisten leipominen on kielletty koska jauhot pölisevät.

Meillä tehtävä ruoka laitetaan luontaisesti gluteenittomista, maidottomista ja munattomista raaka-aineista. Voisihan sitä kenties vääntää aina kaksi erilaista ruokaa, toisen esikoiselle ja toisen meille muille, mutta ei sekään olisi reilua että yksi söisi aina erilaisia eväitä. Olen vieläpä niitä ihmisiä jotka siinä määrin eivät nauti ruoanlaitosta että jaksaisin ihan huvikseni laittaa monta erilaista ateriaa samana päivänä.

Monesti käy niin että teen lounaan tai illallisen lapsille ja syön itse ruisleipää koska alan olla melko kyllästynyt tekemiini ruokiin - niitä tähteitä kyllä syön. Mielikuvitus alkaa loppua. Meidän ainoat einekset ovat nakit ja ranskalaiset sekä Merimiespata lastenruokahyllystä, kaiken muun teen itse alusta loppuun. Kaipaan kermaa, voita, makaronia ja munakasta. Joskus iloittelen kanasalaatilla. 

Ehkä väsyttävintä on se, etten ikinä, milloinkaan voi lähteä lapsen kanssa reissuun ilman järjetöntä ruokakassia. Omavarainen on oltava ja kaikki ruokailut pitää ennakoida, laskea että mukana on varmasti tarpeeksi evästä kattamaan päivän ateriat. Vai oletteko kuulleet pienestä kyläkaupasta Turun saaristossa jossa myydään luontaisesti gluteenitonta leipää? Tai ABC-liikennemyymälästä jossa olisi yhtenä ateriavaihtoehtona dieettikeittiössä dieettikokin toimesta valmistettu tilausannos? Ei mäkkäriä meidän perheelle.

En tiedä mikä tämän kirjoituksen alkuperäinen pointti oli. Melkoista valitusta tuli. Mutta ehkä te nyt alatte ymmärtää miksi minun on pakko syödä salaa herkkuja. Kaikki johtuu siitä etten saa sitä oikeaa, perinteistä, omatekoista makaronilaatikkoa.

TIETOISKU

Maitoallergikko on allerginen maidon proteiinille, siksi mitkään laktoosittomat tai maitoa missään muodossa sisältävät tuotteet eivät sovi. Sama juttu viljojen kanssa - esimerkiksi leipien tulee olla luontaisesti gluteenittomia, tavalliset gluteenittomat sisältävät yleensä vehnätärkkelystä jossa on vehnäproteiinia.

Just eikä melkein - viisivuotiaan sielunmaisemasta

Meillä on viimeaikoina ollut liikkeellä huomattavaa ehdottomuutta. Viisivuotias esikoinen on syntymästään saakka ollut melko omapäinen tyyppi, eikä noin puolitoistavuotiaana alkaneelle uhmalle ole ollut kuin hetken helpotuksia. Oma kasvatusperiaatteeni on, että lapsella saa olla mielipiteitä eikä hänen tarvitse olla samaa mieltä kuin aikuiset tai varsinkaan alkaa hylätyksitulemisen pelossa mielistelemään ketään. Nyrkkisääntö on että mielipiteet saa kyllä ilmaista, mutta tietyistä asioista päättää aikuinen ja käytöksellä on oltava rajat.

Tänä aamuna väänsimme valehtelematta tunnin legginseistä ja siitä, ovatko ne liian löysät ja osaako lapsi ne itse pukea päälle. Myös sukkien kanssa oli hankaluuksia koska hän oli kokonaan unohtanut kuinka ne vedetään jalkaan. Suurin osa paidoista on liian tummia eikä niitä siksi voi pitää. Punainen ulkotakki on vaihteeksi ruma.

Ehdottomuutta esiintyy myös seuraaviin asioihin liittyen:

• tuolin täytyy olla tietyssä kulmassa ruokapöytään nähden (ennen se oli myös liian matalalla, mutta ymmärsimme hommata siihen istuinkorokkeen)
• puolukkahillo ei saa koskettaa mitään muuta lautasella olevaa ruokaa
• nukkumaan mennessä peiton täytyy olla siloiteltu molemmilta puolilta
• vessan lattialla ei saa olla yhtään pisaraa vettä tai vessassa ei voi käydä
• lahkeiden pitää olla tietyllä tavalla tennareiden varren sisällä

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Paha mennä syyllistämään koska muistan tarkkaan että olen itse lapsena ollut samanlainen. Ilmeisesti tämä lievä arkipäivän neuroottisuus jopa liittyy johonkin kehitysvaiheeseen. Äitini vitsailee edelleen että minut piti peitellä sänkyyn kuin ruumisarkkuun, kädet tiukasti peiton päällä ja suorina kyljissä kiinni. En voinut kävellä kivetyillä kaduilla laskematta, että kumpikin jalka kosketti kivien saumaa yhtä monta kertaa tai muuten toinen jalka olisi tuntunut painavammalta (joskus muuten havahdun tähän laskemiseen nykyäänkin, teen sitä ihan huomaamattani). Tässä vain muutamia.

Tämän asian ymmärrys ei valitettavasti tuo näihin tilanteisiin yhtään enemmän kärsivällisyyttä. Tekee mieli hakata päätä seinään, koska kun yhdestä asiasta päästään niin heti löytyy toinen mikä on huonosti. Lapsi kiljuu pää punaisena ja tilanteet päättyvät yleiseen kaaokseen jossa toinen itkee ja toisen tekee mieli itkeä. Erityisesti nämä liittyvät siirtymävaiheisiin, eli leikeistä ruokapöytään tai eteisestä kerhoon.

Tämä on nyt sellainen herkkä aihe, josta yritän kirjoittaa siten ettei varsinkaan itselleni tule sellainen olo, että pistän lastani halvalla. Mutta otin kuitenkin esille, koska vertaistukea tarvitaan ja epäilen, että nämä ovat monessa perheessä varsin tuttuja juttuja.

Kohtalotovereita? Ratkaisuehdotuksia?

Kesän pakolliset - Korkeasaari

Meillä on kesällä kolme pakollista vierailukohdetta: Korkeasaari, Linnanmäki ja Suomenlinna. Vaikka asummekin Helsingissä, ei näissä tule vuoden mittaan juuri muuten vierailtua. Suomenlinnassa kävin ennen lapsia useamminkin, mutta nykyään se on jäänyt vain kesäkohteeksi. Vaikka Linnanmäelläkin periaatteessa pääsisimme käymään useammin, jätämme käynnit kuitenkin yhteen kertaan - silloin se tuntuu lapsistakin oikein erityiseltä paikalta.

Tänään korkattiin Korkeasaari. Isot kissat eivät juuri leopardia lukuunottamatta näyttäytyneet ja apinat isosta aitauksesta olivat muuttaneet Hollantiin, mutta muuten riitti katsottavaa. Yksi suurimmista hiteistä olivat vapaana kulkevat valkoposkihanhet poikasineen, jotka aiheuttavat ainakin minulle lievää fobiaa. Eikös niiden pitänyt olla juuri niitä äkäisiä?

Tuo vanha Karhulinna saa minut joka kerta yhtä surulliseksi - ei ole ollut kovin tilavaa karhuasukkaiden elämä eläintarhan varhaishistoriassa. Nykykarhut pääsevät elelemään onneksi paremmissa olosuhteissa. 

Päivän kohokohtia oli, että Korkeasaaresta löytyi esikoiselle sopivia jäätelöitä! Näistä pienistä mutta isoista asioista jaksaa olla aina yhtä kiitollinen. Kotiin ehdimme sopivasti sateen alta pois.

Nyt suunnittelemaan seuraava reissua.

WWRD - What Would Robin Do?

Robin on meillä kova juttu. Erehdyin aivan viattomasti viime keväänä näyttämään esikoiselle Frontside Ollie -musiikkivideon ja se oli menoa. Robin elää puheissa, haaveissa, synttärilahjaksi saatu levy on kovassa käytössä ja hänestä jopa kiistellään kaverin kanssa. Ei ole tavatonta kuulla lastenhuoneesta seuraavanlaisia keskusteluja: 

     "Voi, kun mä voisin naida Robinin!"
     "Naidaan yhdessä!"

Olen viimeaikoina huomannut ohjailevani uhmaansa elävää esikoista kyseenalaisilla tavoilla: jos kysymyksen aloittaa "Luuletko, että Robin sanoisi noin..." tai "Luuletko, että Robin kiukuttelisi...", saattaa huutava lapsi hetkeksi pysähtyä miettimään kuinka idolinsa vastaavassa tilanteessa toimisi. Vähän niinkuin se vanha tuttu WWJD - What Would Jesus Do?

Kyllähän viisi vuotta on melko nuori ikä olla näin ihastunut. Musiikkivideoita olen silloin tällöin näyttänyt Youtubesta kun lapsi on sitä pyytänyt, mutta muuten olen tietoisesti välttänyt lietsomasta hysteriaa tai herättelemästä mitään, mikä ei tämän ikäiselle lapselle vielä kuulu. Näyttävät ne tunteet tulevan ihan itsestäänkin. Robin vaan on niin ihana.

Onko teidän lapsillanne vastaavanlaisia idoleita? Missä iässä tällainen ihastuminen alkoi?

PS. Ennen kuin joku vetää herneen nenään, tiedoksi, että 'naida' tarkoittaa tyttären sanavarastossa naimisiin menemistä.

Katse kiinni kaksivuotiaassa - varovasti veden äärellä

Aamulla lapset tappelivat siihen malliin että katsoin parhaaksi ulkoistaa meidät ennen kuin päitä alkoi pudota. Vedimme välikausivaatteet päälle ja suuntasimme puistoon. Ruokailun jälkeen jäin katoksen alle syömään lapsilta jääneitä ruokia ja pidin siinä samalla kuopusta silmällä. Vaihdoin pari lausetta muiden äitien kanssa katsellen toiseen suuntaan ja kun käänsin pääni, ehdin nähdä kun kuopus molskahti puiston uima-altaaseen. Vielä siihen syvään päähän.

Äsken hän vielä pyöräili pihamaalla, nyt pyörä makasi hylättynä altaan lähellä ja lapsi ponnisteli pystyasentoon vyötärönsyvyisessä vedessä. Kun sydänkurkussa juoksujalkaa pääsin paikalle, vastassa oli seisomaan päässyt, vettä pärskivä, säikähtänyt ja itkevä lapsi. Poika syliin, muut aikuiset pitämään esikoista silmällä ja pikapikaa kotiin, lämmin suihku ja vaihtovaatteet. Takaisin puistoon päästyäni terapoin itseäni vielä pitkään muiden äitien kanssa. Vaikka olin pitänyt lasta silmällä, on kaksivuotias on salamaakin nopeampi kun saa (huonon) idean.

Olkoon tämä nyt hyvä muistutus siitä, että hukkumiseen ei tarvita kuin se pieni hetki kun lapsi on valvomatta. Nikka on kirjoittanut aiheesta hyvin TÄÄLLÄ. Hukkuminen ei aina näytä hukkumiselta. Pienten lasten vanhemmat, klikatkaa tuo linkki auki ja käykää lukemassa! Tieto voi kenties pelastaa jonkun hengen.

Onneksi lapsi unohti asian pian ja leikit jatkuivat entiseen malliin. Oikeastaan pitäisi lähteä useammin ulos sateella! Kun päällä on vedenkestävät vaatteet, voi rauhassa tutkailla etanoita ja hyppiä vesilätäköissä.

Syökö äiti vai laitetaanko roskiin?

Jos nyt vielä mietin miksi ne ylimääräiset raskauskilot (synnytyksestä vasta reilut kaksi vuotta) eivät lähde, otan takauman muutamaan edeltäneeseen päivään. Olen melko hyvin ruokittu nykyään.

Syökö äiti vai laitetaanko roskiin? 
Ja äitihän syö. 

No okei, tunnustan, toi jätski oli ihan mun oma.

Rakas päiväkirja + blogitunnustus

"Tänään toteutin sen mikä on jo pitkään pyöriny mielessä, otin napakorun. Oli semmonen Nyt tai ei koskaan -olo." (Toukokuu 2001)

Kaappeja penkoessani löysin pinon vanhoja päiväkirjojani. Niitä löytyikin kymmenen kirjan verran ja minulla on sellainen kutina, että jossain olisi vielä lisää. Vietin hyvän osan eilistä ja toissapäivää aikamatkalla nuoren Marian elämään.

Päiväkirjan sivuille on vuodatettu niin siskosten välisistä riidoista, ymmärtämättömistä vanhemmista, ystävistä sekä (lukuisista) ihastuksista. Päiväkirjat jäivät sitten kokonaan vähän päälle parikymppisenä, mutta nythän sitä otetaan korkojen kanssa takaisin. Välillä itseasiassa tulee vähän sellainen no lifer -fiilis kun istun iltaisin täällä näpyttelemässä juttuja eetteriin. Nuorena sitä sentään välillä juostiin kylillä yötä myöten ja lähdettiin samoilla silmillä töihin. (Puolustuksekseni sanottakoon, että olen nopea kirjoittaja. Ihan alkoi vähän jo hävettää tämä nykyinen bloggaustahti.)

Tässä elämänvaiheessa on ihanaa se, että kaikki mitä olen halunnut on nyt tässä ja nyt eikä enää tarvitse säntäillä mihinkään. Vaikka nuoruus oli jännittävää siksikin ettei tiennyt mitä vielä on tulossa ja siksi että ajatteli kaiken olevan mahdollista, liittyi siihen tietysti myös monenlaista epävarmuutta ja oman paikkansa etsimistä. Pelkkiä ammattihaaveita ja pohdintoja tulevista opiskelupaikoista löytyy päiväkirjojen sivuilta useita. Abivuoden aikana olen ensin ollut lähdössä au pairiksi Ranskaan, sitten ollut varma että pyrin kauppakorkeakouluun, ehtinyt haaveilla ammatista lentoemäntänä päätyen lopulta englannin kääntämiseen ja tulkkaukseen. Yksikään näistä ei ole nykyinen ammattini.

Pojista on paljonkin puhetta. Kuka sanoi ja teki ja mitä ja mitä se sitten lopulta tarkoitti. Entäs jos A pyytää mua ulos niin lähdenkö ja pilaisiko se mahdollisuuteni B:n kanssa? (Ei pyytänyt eikä sellaista voinut pilata mitä ei ollutkaan.) Olin ihastunut C:hen mutta sitten se sanoikin jotain tyhmää joten en enää ollutkaan. Myöhemmin sitten seurustelua ja sydänsuruja. Kaikki tallennettuna ja läpikotaisin pohdittuna. Ja myös mietintää siitä, kuka nämä aarteet joskus saa:

"Kenellekköhän nää päiväkirjat vois sitten testamentata? Sitä mä oon ajatellu, että omalle lapselle vois olla aika shokki lukea, millainen oma äiti on ollu. Outo ajatella tällasia asioita kun on vasta 17-vuotias." (Kesäkuu 1997)

Aika mahtavaa että nämä ovat kuitenkin olemassa, muistot noilta ajoilta tulevat tosi elävänä mieleen. Jotain syystä en kuitenkaan osaa nyt enää pitää päiväkirjaa, lähinnä se silloin aikanaan toimitti teiniangstipurkaumien kuuntelijan virkaa.

Onko täällä lukijoissa päiväkirjaihmisiä?

* * *

Sain pari päivää sitten ihan ensimmäisen blogitunnustukseni Periaatteen Naiselta. Kiitos! 

Laitan nyt hyvän kiertämään ja jaan tunnustuksen viidelle sellaiselle blogille jotka tuovat minulle hyvää mieltä, monta muutakin blogia olisi voinut nimetä. Kaikki ovat sellaisia joiden kirjoittajiin olisi mukava tutustua ihan oikeassakin elämässä ja joiden blogit vetoavat minuun aitoudellaan:

• Sunnuntailapset - ihanan lämminhenkinen ja humoristinen blogi, jonka kirjoittaja Laura vaikuttaa ihan huipputyypiltä
• Leopardikuningatar - uusi tuttavuus jonka oivaltavia tekstejä on ilo lukea
• Antakee armoo - elämänmakuisia juttuja lapsiperhearjesta
• Hupulaiset - huippuja tilannekuvia ja aitoa menoa 'kaaoksen voimien kanssa' - just hyvä!
• Väri-epä-suora - monipuolinen, hauska ja iloinen blogi

Tunnustukseen kuului lisätä 11 ilahduttavaa asiaa, omani ovat:

1. Merkkareita saa jälleen karkkihyllystä! Minä ja hampaani kiittävät.
2. Ilmanjäähdytin ei ole vielä tänä kesänä polttanut keittiön sulaketta.
3. Kakkonen kävi eilen ensi kertaa kakkosella potalla ja saa siitä hyvästä tänään palkinnoksi leikkikuorma-auton.
4. En itkenyt hammaslääkärikäynnillä muutama päivä sitten.
5. Olen lopettanut laihdutuksesta haaveilemisen ja pyrkinyt rakastamaan itseäni tällaisena.
6. Puistossa on taas uima-allas ja puistoruokailu.
7. Meillä on mieheni kanssa kotona tosi mukava meininki. Oikeesti.
8. Siskoni muutti meidän lähelle ja toinenkin ehkä.
9. Löysin pyörän avaimet ja olen päässyt kispaamaan lujaa meidän huudeilla.
10. Meillä on kivoja kesäjuttuja tulossa.
11. Tämä blogi - on ihan huippua kun saa kirjoittaa, mukavaa kun saa tutustua tätä kautta uusiin ihmisiin ja kiitollisuutta kaikista teistä jotka luette ja kommentoitte. Kiitos!

Terapianuket #8 - Rataskaupoilla

Telttailua ja Reimaa talvelle 2013

Tajusin kasvattavani kaupunkilaislapsia kun kokosimme tänään teltan olohuoneeseen. Ei edes parvekkeelle, vaan olohuoneeseen. Esikoinen oli äkäinen teltan jakamisesta pikkuveljen kanssa, putken oikeasta suunnasta ja ylipäätään tosi kiukkuinen iltapäivästä lähtien. Kun riidat oli saatu sovittua ja illallinen syötyä, tuli teltassa yllättäen aivan hiljaista. Tyttö oli nukahtanut sinne ja kello oli vasta kuusi.

Meillä ei koskaan, ikinä ole lapset nukahtaneet minnekään muualle kuin autoon tai omaan sänkyynsä (tai vauvana tissille) ilman massiivisia nukutustoimia. Rattaissakin molempia on täytynyt työnnellä ikuisuuksia. Sen takia tämä oli suorastaan t a p a h t u m a. Otin oikein kuvankin  muistoksi.

Kannoin lapsen omaan sänkyynsä ja miehen kanssa todettiin että olipa väsynyt tyttö, heräsi aikaisin ja on touhunnut paljon. Kahta ja puolta tuntia myöhemmin kävin vaihtamassa nukkuvalle tytölle yövaatetta ja tajusin että lapsi on aivan kuuma - kuumetta oli 38,4 astetta. Ohuesti harmittaa se, että annoin päivällä tulla täyslaidallisia kun se jatkuva valitus kävi jo hermon päälle, mutta eipä tätä olisi osannut arvata.

Huominen siis parannellaan ja toivottavasti pian päästään taas puistoon uimaan.

* * *

Reima on antanut sneakpeakeja tulevan syksyn ja talven mallistoihin, kuvia nähtävissä ainakin Tittin elämää -blogissa. Oma suosikkini on ehdottomasti tämä keltainen toppatakki, jonka haluaisin esikoiselle. Väri saattaa aiheuttaa nyrpistelyjä, mutta pidän peukkuja pystyssä, hupun karva saattaa auttaa markkinoinnissa.

Toinen suosikkini on tämä toppahaalari. Jos kuopuksen jemma-Molo (teinihihitystä) osoittautuu liian pieneksi mitä vähän pelkään, tässä voisi olla sille hyvä vaihtoehto. Saisipa tätä tummansinisenä!

Mitäs pidätte? Kuvat on lainattu Tittiltä, toivottavasti hän ei pistä pahakseen.

Blogin kirjoittamisesta

Blogi täyttää huomenna neljä kuukautta. Tässä ajassa olen huomannut että blogista on tullutkin hieman erilainen kuin olin siitä alunperin kaavaillut. Olin nimittäin ajatellut että kirjoittaisin enimmäkseen lastenvaatteista ja -tavaroista, mutta kun sain muutaman lastenvaateaiheen alta pois alkoikin pääni työntää ulos kaikenlaista juttua jota en ollut ollenkaan osannut kuvitella kirjoittavani. 

Lastenvaateaiheet jäivätkin yllättäen vain sivujuoneksi - ymmärsin että olen niitä ihmisiä jotka kipuilevat vain niiden oikeiden ulkovaatteiden löytymisestä ja kun tämä tehtävä on selvitetty, käyn tyytyväisenä hakemassa muutaman kivan vaatteen yleensä ketjuliikkeistä tai Polarn O. Pyretistä niistä sen kummemmin kriiseilemättä. Opin, että tykkään lukea niin sanottuja lastenvaateblogeja mutta en itse osaa sellaista kirjoittaa. Sen sijaan huomasinkin kirjoittavani huomattavan sekalaisista aiheista ja tämän lisäksi eräänä kauniina talvipäivänä mielikuvitukseni lähti liikkeelle ja syntyi ensimmäinen osa Terapianukkeja. Mietin voiko tällaisia nyt edes laittaa blogiin ilman että menettää sekä maineensa että uskottavuutensa, mutta koska itselläni oli kuvia ottaessani ja käsitellessäni tosi hauskaa, päätin uskaltaa.

Muut aiheet syntyvät melkolailla itsestään. Jotkut postaukset ovat jo jonkin aikaa tehneet tuloaan ja kypsyneet vähitellen pääkopassa, toiset syöksyvät näppäimistön kautta tyhjälle sivulle kuin itsestään. Osan inspiroi arki ja toiset ovat pidemmän pohdiskelun tulosta. Jotkin jutut saavatkin kirjoitettuna aivan erilaisen muodon kuin miksi ne olin ajatellut. Välillä lopputulos yllättää itsenikin. Yhteistä kaikille jutuille on se, että nautin kirjoittamisesta suunnattomasti.

Joskus mietin että tämä on melko skitsofreninen blogi. Että olisiko parempi valita jokin punainen lanka, tyylisuunta, aihepiiri ja pysyä siinä uskollisesti. Mutta sitten olen ajatellut että on paras jatkaa kirjoittamista 'tajunnanvirtana', sen mukaan miten henki kuljettaa. Välillä juttua on valmiina jonoksi asti, mutta väliin mahtui myös yksi melko kuiva kausi, sellainen joka sai epäilemään koko blogin kirjoittamisen mielekkyyttä. 

Yksi hidastajista on arvostelluksi tulemisen pelko. Yhdessä vaiheessa se meinasi lamaannuttaa. Mielessä kävi että mitä järkeä on pitää blogia, jos aina jutun julkaisun jälkeen saa pelätä minkälaisia kommentteja saa tai vielä pahempaa - ei saa niitä lainkaan. Sillä jos kirjoittaisin tätä vain itseäni varten olisi oikeampi osoite päiväkirja.

Päivän tunnelmia

Paljon olen myös pohtinut mitä haluan itsestäni, perheestäni ja kodistani paljastaa. Mikä riittää lukijoiden kiinnostuksen ylläpitämiseksi? On useita upeita blogeja joiden kirjoittajat päästävät lukijat sisälle kotiinsa, perhealbumeihinsa ja joskus jopa syvälle henkilökohtaiseen elämäänsä. 

Minun ja mieheni yhteisestä päätöksestä lastemme kasvot on kuvissa pikselöity tai vastaavasti heistä on paljon kuvia joissa he seisovat selin kameraan tai näkyvissä on osa sivuprofiilista. Tämä karsii luonnollisesti pois monta todella hienoa kuvaa jotka täydentäisivät kirjoittamiani juttuja upeasti. Tämänkin varotoimenpiteen jälkeen huomaan usein miettiväni, ovatko kuvani vieläkin liian paljastavia. Kotiani en ole myöskän halunnut pieniä vilahduksia lukuunottamatta lähteä kuvaamaan, osin kyse on pyrkimyksestä yksityisyyteen, osin siitä ettei meidän kotimme muutenkaan varsinaisesti ole juttumateriaalia 'Kauniit Kodit' -lehteen.

Mitä tulee kuviin itsestäni, olen yhden täällä julkaissut ja luulen että se saa toistaiseksi riittää. Tärinät tuntuvat vieläkin. Siinä missä lapsista saa mennen tullen mahtavia kuvia, olen itse mielestäni melko epävalokuvauksellinen. Todennäköisesti tämä on vain jokin bugi omassa mielessäni, mutta sen kanssa eletään. 

Parisuhteeni lähemmän tarkastelun ja ison osan henkilökohtaista elämääni olen myös halunnut rajata blogin ulkopuolelle. Kameralle tallentuu vain osa meidän tekemisistämme; paljon eloa, oloa ja reissuja jää blogin ulkopuolelle. Jäljelle jää siis kasa sekalaisia mutta mielikuvituksella ja sydämestä kirjoitettuja juttuja. Haluni on olla aito siinä mitä kirjoitan. Jos tunnen tarvetta kiillottaa jotain aihetta tiedän, ettei minun silloin siitä kuulu kirjoittaa.

Iso kiitos kaikille teille, jotka luette ja kommentoitte! Blogin kirjoittajat haluavat yleensä olla vuorovaikutuksessa lukijoidensa kanssa, ja tämä pätee myös minuun. Te olette todella tärkeitä ja ilman teitä tätä blogia ei olisi - tyhjyyteen ei jaksaisi kauan huudella. Päivittäisiä lukukertoja on 300-400, eikä se ole ihan pieni määrä ottaen huomioon että vielä muutama kuukausi sitten tätä blogia ei ollut olemassakaan. 

Tervetuloa vielä kaikille teille uusille lukijoille ja toivottavasti pysytte matkassani vielä pitkän aikaa!

WANTED: Kesälippis tytölle

Kuva H&M

Nyt noustaan edellisten postausten syväsukelluksesta taas pinnalle ja huudellaan kesälippistä tyttärelle. Näyttää olevan ylivoimaista löytää tämän tyylistä lippistä joko vaaleansinisenä tai vaaleanpunaisena, ne on H&M:stä myyty loppuun. Uskokaa pois, on käyty Sellossa, keskustassa, Myyrmannissa sekä nettikaupassa mutta EIOO.

Mistä muualta löytäisi saman tyylisiä? Kaikki vinkit otetaan kiitollisuudella vastaan, koska minä lapsi tätä todella paljon himoitsee.

Erilainen iho

Iltarasvauksen yhteydessä kävimme viisivuotiaan kanssa seuraavanlaisen keskustelun: 

"Äiti, miksi mulla on erilainen iho kuin muilla?"
"Mitä tarkoitat että erilainen?"
"Kun siinä on ihottumaa. Kaikki uudet kaverit aina kysyy siitä. Mä en oikeastaan haluaisi puhua siitä."

Esikoisella on vaikea atooppinen ihottuma. Eniten se näkyy käsissä ja jaloissa, joskus myös kasvoissa, säärissä ja käsivarsissa ja itseasiassa koko vartalossa. Nyt uimapukuaikaan iho on kaikkien nähtävillä ja puistossa on paljon sellaisia lapsia, joita tytär ei tunne entuudestaan.

Puhuimme lapsen kanssa siitä, että hänellä on sellainen sairaus kuin atopia, minulla äidilläkin on sama juttu. Atopia tarkoittaa, että ihoon tulee helpommin ihottumaa kuin joillekin toisille ihmisille ja sen takia ihoa pitää antaa hoitaa hyvin. Katselimme yhdessä minun vanhoja kerhokuviani joissa katsoin kameraan posket punoittavina ja naarmuilla. Yhdessä ryhmäkuvassa raavin käsiäni, mikä on varsin tuttu näky meilläkin.

"Sinulla on samanlainen iho kuin äidilläkin oli pienenä", sanoin. "Kysyvätkö sinun tututkin kaverisi siitä?", jatkoin.
"Ei ne kysy, ne on kuulleet sen jutun jo niin monta kertaa", hän vastasi.

Tutut ihmiset puistossa tietävät, että tytär on voimakkaasti allerginen maidolle, munalle ja kotimaisille viljoille. Puiston 'omille' lapsille ja kerhokavereille tyttären allergiat, astma ja ihottuma ovat jo niin tuttu juttu, ettei niitä enää ollenkaan ihmetellä.

Muista kyselijöistä kerroin, että ihmiset ovat luonnostaan uteliaita. Kaikkia meitä kiinnostavat erilaiset ihmiset ja asiat. "Kun joku kysyy sinun ihostasi, voit vastata että sinulla on sellainen iho, johon tulee helposti ihottumaa. Jos kaveri vielä jatkaa kyselemistä, voit sanoa ettet enää halua puhua asiasta, jos sinusta siltä tuntuu." Opastin, että parempi vastata kerran fiksusti kuin jättää vastaamatta ollenkaan - kun muut lapset saavat selityksen he voivat ehkä paremmin keskittyä leikkeihin eikä asia mietitytä heitä enää. Oikeastaan tytär ei haluaisi että asiasta puhutaan tai kysytään lainkaan, mutta se ei taida olla mahdollista.

Se, mitä jätin kertomatta on, että jouduin itse usein koulun liikuntatunnilla piirileikeissä olemaan kahden opettajan välissä koska muut oppilaat eivät halunneet pitää kiinni ihottumaisista käsistäni tartunnan pelossa. Tämä muisto tuo vieläkin palan kurkkuuni, ja haluaisin suojella tytärtäni samanlaisilta tilanteilta. Kaikkea en voi kuitenkaan hänen elämässään varmistaa. Voin vain kuunnella ja selittää ja toivoa, että tämän ajan lapset olisivat suvaitsevampia erilaisuudelle ja herkkiä kysymään. 

Opetan omille lapsilleni että meitä on tässä maailmassa paljon erilaisia ihmisiä. On hoikkia ja tukevia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja pätkiä, ihottumaisia ja hyväihoisia. Kaikki me olemme yhtä arvokkaita eikä ketään saa ulkonäön perusteella jättää pois leikeistä. Ja jos jokin asia mietityttää, kannattaa kysyä. Vain oikea tieto voi poistaa ennakkoluuloja. Ainoastaan perimmäistä kysymystä 'miksi minulla on erilainen iho' en osaa tyttärelleni tyhjentävästi selittää. Meillä ihmisillä vaan on elämässä erilaisia asioita.

Kenelle tätä elämää suoritan?

Pysähdyin pari päivää sitten miettimään tätä asiaa oikein kunnolla. Huomasin, että minulla on lähes päivittäin paineita:

1. Laihduttaa pois raskaudesta jääneet ylimääräiset kilot
2. Pitää koti siistinä/edustuskelpoisena
3. Olla lapsilleni enemmän ja parempi - en oikein itsekään tiedä mihin tämä liittyy, varmaankin yleiseen toimeliaisuuteen, askarteluun, leikkimiseen, läsnäoloon, kärsivällisyyteen

Ja sitten yhtäkkiä mieleeni pälkähti: entä jos ei tarvitsekaan?

Entä jos päättäisinkin rakastaa itseäni tässä koossa, näissä mitoissa, näillä taidoilla, huonolla organisointikyvyllä, lievällä nettiriippuvuudella, päättämättömyydellä ja ajatella, että olenkin oikeastaan aika nasta tyyppi? Todennäköisesti en tule menettämään ystäviäni tai puolisoani tai lasteni rakkautta jos uskallan päästää irti pyrkimyksestä muutokseen tai vastaavasti saa mitään lisää vaikka olisinkin hoikempi tai kotini siistimpi.

Jos jokaisen suklaapalan edessä ei tarvitsisi tekopyhästi ajatella että otan tämän nyt mutta en enempää koska tiedän sen olevan epätodennäköistä? Mitäs jos en enää vertailisi itseäni muihin, heidän ulkonäköönsä, heidän tapaansa olla lastensa kanssa, niihin pieniin mutta suuriin asioihin, joista ajattelen että tuollainen minunkin pitäisi olla? Entäs jos ajattelisin että olen aivan huippu äiti lapsilleni juuri tällaisena, vähän hajamielisenä ja joskus helposti tulistuvana, mutta kuitenkin rakastavana? Jos en enää stressaisikaan siitä ettei meillä mikään ole kauan omalla paikallaan vaan korjailisin tavaraa pois silloin kun jaksan, kaaoksesta paineita ottamatta? 

Entäs jos ajattelisin että olen mieluummin onnellinen äiti kuin stressaantunut, huonotuulinen ja saamattomuudestani huonoa omatuntoa poteva äiti?

Taidankin tehdä juuri niin. Miksi en ole tätä aikaisemmin tajunnut?

Perun sanani, helteellä onkin mukavaa

Toukokuussa peräänkuulutin viileää kesää. Nyt myönnän auliisti virheeni ja tunnustan nauttineeni näistä helteisistä päivistä. Syy mielenmuutokseen piilee varmaankin lasten kasvamisessa - molemmat nauttivat nyt täysillä lämpimästä eikä kuopusta tarvitse enää pakkonukuttaa ulkona heti puolenpäivän jälkeen. 

Päivät menevät melko vapaalla aikataulullla; nukutaan aamulla pitkään (kahdeksaan, aivan mahtavaa!) ja eväiden ja muiden tärkeiden tavaroiden pakkaamisen jälkeen sujahdamme siinä yhdentoista korvilla puistoon, jossa viihdymme noin kahden nurkille. Kotona välipala nassuun ja kuopus petiin ja siinäpä se. Molemmat lapset nauttivat kun saavat leikkiä ulkona pitkään kavereidensa kanssa ja äiti voi istua ikätovereidensa seurassa varjossa Cokis-tölkki kädessään.

Aivan mahtava juttu sekin että kaukaa viisaana opetin pikkujannun nukkumaan päikkärit omassa sängyssään parvekkeen sijaan, eikä se enää mahdollista olisi ollutkaan muuttuneen unirytmin takia - aurinko paistaa täysillä parvekkeelle heti iltapäivällä. Sisällä lämpötila on kyllä melko trooppinen, mutta tässä vaiheessa senkin vielä kestää. Huomenna pitää raahata ilmanjäähdytin varastosta sisälle ja yrittää taas muistaa ettei sitä voi käyttää yhtä aikaa mikron kanssa tai keittiöstä palaa sulake. 

Yksi ehdottoman positiivinen asia on hyvän aurinkorasvan löytyminen lapsille. Neljä vuottahan siihen vain menikin. SebaMedin Baby Sun Spray 50 on ensimmäinen aurinkorasva, joka ei näytä ärsyttävän lasten ihoa, levittyy helposti ja tasaisesti, imeytyy äkkiä ja on helppo annostella. Suuret ja iloiset suositukset! Näyttää sopivan erityisesti atooppiselle iholle.

Ps. Tänään lähdetään Iho- ja allergiasairaalaan jännittämään esikoisen viime viikkoisten verikokeiden tuloksia. Peukut pystyyn!