First World Problem: Liikaa leluja

Olen yrittänyt raivata tavaraa pois lähestyvän muuton tieltä. Pari päivää sitten ennätin lastenhuoneeseen ja sain kasattua sieltä pois kaksi kohtalaisen kokoista säkkiä leluja, jotka eivät ole viime aikoina juuri saaneet lapsilta laatuaikaa. Merkillinen ilmiö on se, että aina kun vanhempi joko a) lainaisi jotakin lelua jollekin toiselle lapselle tai b) uhkaa viedä lelun varastoon tai - järkyttävää - antaa sen pois, tulee jo kauan sitten unohdetusta lelusta niin tärkeä että lapsi luopuisi mieluummin omasta äidistään kuin kyseisestä lelusta.

Tällä kertaa missio onnistui; lasten ollessa harhautettuna muualla sain vietyä pois mm. repsahtaneen Polly Pocketin talon, Sotkan korruptiosorsan, Fisher Pricen maatilan eläimineen, lauleskelevan lelukoiran (joka muuten osasi sopivasti lähdön hetkellä huikata 'hei hei'), Hertan ja monia muita jotka yleensä tyhjennetään hyllyistä lattialle ja joilla leikitään kaksi minuuttia kunnes joku niistä suositummista leluista pääsee tositoimiin. Ja tuo tuoli - sillä on kaaduttu takaraivo edellä lattiaan jo tarpeeksi monta kertaa, silti se ei halua pysyä parvekkeella vaan hakeutuu kerta toisensa jälkeen sisätiloihin.

Miten näitä onkin kertynyt näin paljon? Leluja kerätessä tuli morkkis siitä, mihin kaikkeen turhaan sitä on rahojaan syytänyt. Tai ovat niitä kyllä roudanneet meille muutkin kuin me - sitä varten kai sukulaiset ovat olemassa? En uskalla vielä viedä näitä mihinkään kierrätettäväksi, vaan vien nämä varastoon ja jos niitä ei kysellä puoleen vuoteen oletan, että ne on turvallista laittaa eteenpän. Tosin jos kirpparilla meinaa myydä niin on erittäin tärkeää, ettei lapsia ota sinne mukaan pöytää järjestelemään tai saa tulla niiden kanssa takaisin kotiin.

Miten teillä? Onko leluja sopivasti vai liikaa? Pysyttekö kohtuudessa, onko leluostoksilla kriteerejä ja mitä teette leluille joilla ei enää leikitä?

Maalin valinnan vaikeudesta ja syksyn kauneudesta

Uuden kodin remontti on edennyt siihen vaiheeseen, että maalien valinta on ajankohtainen. Olin käynyt ostamassa neljä erilaista koemaalipurkkia olohuonetta ja hallia silmällä pitäen, ja remonttimies oli toissapäivänä tehnyt niitä koetilkut olohuoneen seinään. Kävin paikanpäällä toteamassa ettei yksikään väri ollut sitä, mitä olin hakenut. Yksi oli liian punertava (Tikkurila Y467 Shaali), yksi taittoi vihreään (Tikkurila Y487 Piazza, sen kuuluisan X487 Laasti-värin vaaleanharmaampi versio). Kaksi muuta - no jaa. Eivät vain iskeneet vaikka tietokoneen ruudulla ja maalikaupan väriviuhkassa olivat kovinkin lupaavan näköisiä. 

Ylläoleva kuva on otettu eilen, ja muutamiin väritilkkuihin on ehditty jo sipaista kittiä tasoittamaan seinää. Maalit näyttäytyvät kuvassa tummempina kuin ne ovat luonnossa, mutta sävyerot tulevat hyvin esiin tässä.

Lisäys: Nämä mallipalat on maalattu Tikkurilan Jokerilla, joka on puolihimmeä maali. Typerää sinänsä, koska lopullinen maali tulee olemaan Tikkurila Harmony, joka on täysin himmeä/mattamainen maali. Väri näyttää aina kylläisemmältä eli tummemalta mitä enemmän maalissa on kiiltoa, joten tämä kokeilu meni siinä mielessä vähän pieleen, aina oppii uutta.

Eilen illalla kotona alkoi armoton googlailu ja kokemusten lukeminen, ja päädyin viimein useiden suositusten ja mallilapun perusteella paljon kehuttuun H484 Mulperiin, jonka ei ilmeisesti pitäisi taittaa mihinkään edellä mainitsemaani, ja joka on kaunis ja lämmin harmaan beige, ja hieman noita ylläolevia maaleja vaaleampi.

Hakusessa olisi ollut täydellinen vaalea hiekan sävy, mutta tämän lähemmäs en ole päässyt. Toivottavasti ei ole meille liian keltainen. Tätä ei saanut pienessä koepurkissa lainkaan, joten sen mallilapun pohjalta mennään.

Muuten tänne kuuluu syksyä. Mies vei kuopuksen eilen lastenkonserttiin ja koska esikoinen kieltäytyi sinne lähtemästä, kävimme hänen kanssaan ensin ottamassa nuo ylläolevat maalikuvat ja sitten jästkillä ja heittelemässä kiviä merenrannalla. On ihmeellistä, miten onnellisia lapset ovat pienestäkin siivusta ihan omaa aikaa äidin tai isän kanssa. Ilman sitä sisarusta. Huomaa kyllä, että sille olisi tilausta enemmänkin.

Upeasta ruskasta ja mahtavista syyssäistä on nautittu täysillä, meillä on tälläkin hetkellä kotona maljakossa vaahteranlehtiä.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Viisivuotiaan harrastukset

Olen usein viime vuosina ehtinyt julistaa, ettei pieni lapsi tarvitse harrastuksia. Että kerhossa, puistossa, kavereiden kanssa leikkimisessä ja ihan tavallisessa kotiarjessa on tarpeeksi virikkeitä.

Nyt huomaan että olemme siinä tilanteessa, että viisivuotiaalla esikoisellamme ei ole ainoastaan yhtä, vaan kaksi liikuntaharrastusta. Baletti aloitettiin syksyn alussa, ja se on ollut suuri menestys. Tyttö sai lisäksi viime viikon perjantaiksi kutsun kerhokaverinsa luistelukoulun kaveriluisteluun ja oli tunnista niin liekeissä, että miehen kanssa käymämme keskustelun jälkeen lupasimme hänelle että hän saa aloittaa myös taitoluistelun. Ja kas, harjoituspäiviä on nyt kaksi viikossa.

Näin siis syödään periaatteet.

Puolustukseksemme on sanottava, että esikoinen on aina ollut erittäin liikunnallinen. Kova juoksemaan, kiipeilemään, pyöräilemään, uimaan ja sukeltelemaan, luistelemaan oppi jo kaksivuotiaana. Hän itse halusi aloittaa baletin lisäksi myös luistelukoulun, ja eilen ensimmäisen varsinaisen luistelutunnin jälkeen hän olisi halunnut jäädä luistelemaan vielä pidemmäksi aikaa. Emme siis missään muotoa raahaa häntä väkisin itse hyväksi katsomiimme harrastuksiin, vaan tytön oma into on valtava.

Mitäs mieltä te olette? Alle kouluikäisten harrastukset, hyvä vai paha?

Kohupipot ja Reima Outlet

Törmäsin Prismassa näihin pipoihin ja tulipas kovasti mieleen eräs tietty Molo Kids. Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Pahoittelen ikivanhan kännykkäkamerani huonoa kuvalaatua, mutta tärkein näkyy varmaan.

Kävin lasten kanssa keskiviikkona myös Reima Outletissa Tammistossa, mukanani sama surkea kännykkäkamera. Ulko-ovella oli lappu 'VIP-tilaisuus klo 18', ja runsaista Reima Outlet-postauksista päätellen kyseessä oli juuri tuo bloggareille tarkoitettu kutsuvierastilaisuus. Minuahan ei siis oltu kutsuttu, vaan vierailin kaupassa täysin incognito ;-)

Sananen Outleteista. Outlet-myymälä on yleensä paikka, josta saa ostaa usein edellisen kauden ylijäämätavaraa ja/tai -vaatteita alle normaalin myyntihinnan. Se on käsittääkseni Outletin perusfunktio. Outletissa vieraillessani odotan tekeväni löytöjä.

Reima Outlet on toki myymälänä hyvin suunniteltu ja kiva, leikkipaikat ja kaikki, mutta en laskisi varsinaiseksi Outletiksi liikettä, jossa alennustuotteita on karkeasti arviolta tarjolla vain n. 1/4 koko valikoimasta. Loput 3/4 on kauden normaalihintaisia tuotteita. On hyvä juttu että saman katon alta saa näin kattavasti Reiman tuotteita, mutta nimenä 'Outlet' on tämän myymälän kohdalla mielestäni harhaanjohtava. Reiman tehtaanmyymälä tai vastaava olisi kuvaavampi, tosin tehtaanmyymälässäkin olettaa tekevänsä OVH:ta edullisempia hankintoja.

Mukaani ei tällä kertaa tarttunut mitään, tosin saatan vuodenvaihteessa piipahtaa katsomassa löytyisikö sitä ihanaa keltaista toppatakkia alelaarista.

Potkiminen on kivaa a.k.a. psykopaattivaihe

Kuopus on nyt saavuttanut sen uljaan kehityksen vaiheen, jolloin hänestä on mukavaa tehdä kaikenlaista kiellettyä ja nauraa räkäisesti päälle. Kiellot tuntuvat välillä valuvan hänestä kuin vesi hanhen selästä ja hän näyttäisi olevan teflonia suurimmalle osalle rangaistuksista. Kielto 'Ei saa potkia!' sai pari päivää sitten kuopukselta vastaukseksi 'Potkiminen on kivaa!' Ei hän nyt koko ajan aivan mahdoton ole, mutta niinä kertoina kun on, tulee mieleen se vanha loru:

Muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta. Silloin olin oikeasti syvästi kauhuissani ja melko vakuuttunut siitä, että olen tehnyt jonkin kamalan kasvatuksellisen virheen ja tuottanut maailmaan uuden psykopaatin. Nyt toisella kierroksella osaan jo ottaa rennommin ja luotan kuulemaani viisauteen että kaksivuotiaalla lapsella on lähestulkoon kaikki tunnetut persoonallisuushäiriöt, jotka alkavat yksi kerrallaan karista pois kun ikää tulee lisää.

Termiä 'narsisti' käytetään nykyään vähän liian hövelisti sekä mediassa että keskustelupalstoilla, mutta kaksivuotiaaseen se tuntuisi joskus pätevän melko hyvin. Lähimmäisen etu ei ole ensimmäisenä mielessä kun jotain on saatava, kimppuun käydään keinoja kaihtamatta eikä toisen tunteilla nyt vaan ole niin kamalasti väliä.

Epäluuloinen persoonallisuushäiriö tulee usein ilmi siinä kun lapsi valittaa häntä kiusattavan vaikka väitetyt kiusaajat ovat puiston toisella laidalla leikkimässä omia leikkejään.

Epävakaan persoonallisuusuushäiriön tunnistavat varmaan kaikki pienen lapsen vanhemmat - pienen ihmisen mielen muutoksia ei aikuisen logiikka pysty seuraamaan. Ensin on haluttu lasiin maitoa ja kun sitä on saatu, itketään mehun perään. Tunnetilojen ailahtelua on lisäksi kiva silloin tällöin terästää impulsiivisilla tempauksilla, kuten vaikkapa niin että hetken kävelee oikein nätisti vanhemman vieressä jalkakäytävällä ja seuraavaksi lähteekin ylittämään katua juosten ilman mitään ennakkovaroituksia.

Vaativa ja riippuvainen persoonallisuushäiriö tulevat mainiosti esiin vaikkapa silloin, kun vanhempi haluaa käydä vessassa kakkosella ilman virallista valvojaa. Lapsi, joka ei ole koko päivänä piitannut piirunkaan vertaa aikuisen mielipiteistä tai tämän läheisyydestä kokee yllättäen suurta eron tuskaa ja itkee ja huutaa oven takana. 

Nämä tietysti hyvin kärjistettyjä, huumorilla esitettyjä esimerkkejä ja pieninä annoksina kerrallaan, mutta sieltä ne pilkahtelevat. On vanhemman epäkiitollinen tehtävä kerta toisensa jälkeen huomauttaa epätoivotusta käytöksestä ja yrittää ohjata lasta hieman sosiaalisempaan suuntaan. Oli aivan valtavan huojennuttavaa huomata kuinka esikoinen alkoi vähän kerrassaan tuntea aitoa myötätuntoa, miettiä miltä toisesta oikeasti tuntuu ja sanoa 'anteeksi' ilman että se oli vaan huuto vasten toisen naamaa. Toimintaa alkoi vähä kerrallaan ohjata aito ajatus siitä miltä toisesta mahtaakaan tuntua mieluummin kuin pelko itselle tulevasta rangaistuksesta. Toisin sanoen, hänelle on kehittynyt omatunto. Sitä ei kai kaikilla aikuisillakaan ole. 

Remonttitunnelmia

Uuden asunnon remontointi alkoi viime viikolla, ja ahneus on kasvanut syödessä. Meillä homman tekee ihan ammattikaveri (koska me ei osata), ja hyvää tulee nopeasti.

Pelkän pintaremontin lisäksi olemme päätyneet sulkemaan kaksi oviaukkoa ja avaamaan yhden uuden. Suureksi iloksemme juuri siitä kohden johon päätimme avata uuden aukon ja suunnittelimme pariovia, löytyi seinän sisästä alkuperäiset pariovet! Ne on ilmeisesti lyöty levyjen alle jo melko pian asunnon valmistumisen jälkeen, ja asunnossa asuneen mummon perilliset olivat jo kenties unohtaneet niiden olemassaolon, jos olivat niistä koskaan tienneetkään. Nyt ne odottelevat kunnostamista ja maalaamista.

Uljaat 80-luvun ovikaaret ovat saaneet väistyä, samoin aulan pissinkeltaiset peililiukuovet. Aulan vaatekaappi käännetään avautumaan toisella puolelle olevaan makuuhuoneeseen, josta tulee lastenhuone. Eteiseen yritetään saada väliovi, joko ihan ulko-oven viereen tai eteissyvennyksen jälkeen. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki äänet käytävästä kuuluvat sisälle, ja voitte kuvitella että sama toimii myös toisinpäin. Yksi raivokohtaus (minä, kuopus tai esikoinen), ja maineemme tässä talonyhtiössä olisi sinetöity.

Keittiö jää toistaiseksi ennalleen, tai tutkimme kyllä mahdollisuutta vaihtaa kaapin ovet, mutta sen suurempaa remonttia emme tähän vaiheeseen tee. Kaapit ovat todennäköisesti nekin 80-luvulta, mutta sen verran hyväkuntoiset ja siististi pidetyt, että maltamme odotella niiden kanssa vielä hetken ja toipua näistä ensisijaisista budjettilommoista.

Maalivärit ovat olohuoneen väriä vaille alkaneet täsmentyä. Olohuone ja halli saavat vaalean hiekanruskean sävyn, meidän oma makuuhuoneemme korostusvärisen seinän ja lastenhuone, työ/vierashuone, eteinen ja keittiö vedetään sävytetyllä valkoisella. Taistelin pitkään lämpimien maanläheisten sävyjen ja kylmien vastaavien välillä, mutta sydän valitsi ne lämpimät. Harmaat olisivat ihanan modernit ja ajattomat, mutta vaikka kuinka yritän, taidan sisimmässäni kuitenkin olla sellainen Romantic Countryside Goes Modern -tyylinen sisustaja.

Ainut asia mikä nyt tökkii on pakkaaminen. Joku saattaa muistaa kuinka olen sanonut inhoavani jo pelkkää viikonloppureissun pakkausrumbaa. Tämä muuttojuttu on ihan yhtä tuskaa. En ole vielä edes aloittanut muuten kuin perkaamalla parista kaapista ylimääräistä tavaraa kierrätykseen, roskiin ja eteenpäin. Miehen äiti tulee kylään useammaksi päiväksi joten saan vähän helpotusta lastenhoitoon ja toivottavasti pääsen aloittamaan tätäkin puuhaa.

Uudesta kodista pitää myös perata pois tavaraa, sinne on jätetty paljon kirjoja, vanha sohva (pitäisiköhän se jättä itselle ja verhoilla) sekä muuta sekalaista irtaimistoa. Kontin jengi on tulossa hakemaan suurimman osan pois, mutta muutaman vanhan kirjan jemmasin itsellenikin. Oli ilahduttavaa huomata, että asunnossa asunut vanha rouva oli myöskin hömppäkirjallisuuden ystävä, sukulaissielu selvästi.

Pärjääkö Crocseilla pakkasessa?

Kysymys kuuluu:

Pärjääkö näillä Crocsin talvikengillä kovilla pakkasilla? Molemmille lapsille tarvittaisiin pakkaskengät, jotka ovat perinteisesti olleet Kuomat, mutta nyt tekisi mieli vähän olla radikaali ja kaunistaa pakkaspäiviä. Ovatko hyvät?

Sitten kun meillä on uusi koti...

Meillä on aina siistiä ja kaunista

Sukille löytyy aina oma parinsa

Meillä ei koskaan syödä eineksiä

Kaikki puhuvat toisilleen ystävällisesti

Lapset eivät ikinä kiukuttele eivätkä riitele

Meillä pyyhitään pölyt säännöllisesti

Kaikki liinavaatteet ja alusvaatteet silitetään

Emme koskaan enää myöhästy mistään

Laitamme vaatteet illalla valmiiksi seuraavaa päivää varten

Avaimet eivät koskaan ole hukassa

Meillä on aina tuoretta pullaa

Lapset siivoavat oma-aloitteisesti oman huoneensa

Teemme kerralla koko viikon ruokaostokset

Kukaan ei koskaan pissaa vastapestylle matolle

Heräämme aamuisin linnunlauluun

En enää koskaan hermostu

Terapianuket #10 - Kontakti ulkomaailmaan

Pakkomielteitä

Tästä on nyt vaarassa tulla sisustusblogi. Molon uudet haalarikuosit eivät jaksa nyt liikauttaa kun on mietittävänä paljon tärkeämpiä asioita, kuten verhoja, seinämaaleja ja mattoja. 

Tämän päivän olen kuumeisesti miettinyt Pentikin uutta ihanaa Sademetsä-kangasta ja siihen sopivaa seinämaalia, tai siis sellaista mikä menisi sekä tämän kankaan että muidenkin värien kanssa, koska kangas tulisi verhoiksi ja verhoja yleensä välillä vaihdetaankin. 

Kokosin itselleni pientä tuotekollaasia siitä tyylistä, mikä tällä hetkellä eniten innostaa. Jos jollakin on vinkata sellaista harmahtavan beigen maalisävyä joka menee sekä harmaan että beigen kanssa (yllätys), vinkkejä otetaan vastaan kiitollisena!

Muuramen senkki/lipasto/TV-taso on puhdasta fiilistelyä, siihen ei budjetti nyt veny mitenkään mutta ainahan tyttö saa haaveilla.

Olisiko muuten tyhmää laittaa yhteen ikkunaan tuota Sademetsä-kangasta ja toiseen ihan vaan valkoiset verhot? Olohuoneessa on kaksi suurta ikkunaa (eri seinillä), ja pelkään yliannostusta jos laitan kangasta molempiin. Valkoiselle sohvallemme suunnittelen yhtä keltaista ja paria harmaata sohvatyynyä.

Koska tämä on äitiblogi, vielä vähän lapsista: elossa ovat.

Oma koti on löytynyt!

Vihdoinkin! Ohi menneiden asuntokauppojen ja epäonnisten kostausmittausten jälkeen löytyi vihdoinkin SE OIKEA: 4h+k kerrostalosta lähempänä kantakaupunkia kuin olimme ajatelleetkaan. Muutamme siis toiselle alueelle, mutta onneksi vain 5 km päähän nykyisestä (ja kohta entisestä kodistamme). Pääsemme siis mainiosti sukkuloimaan tuttuun puistoon ja kavereita tapaamaan, bussi keskustasta nykyiseen kotiimme kulkee uuden kodin kautta.

Pinnat kaipaavat päivitystä, asunnossa on asunut sama omistaja jo 60 vuotta, ja vaikka keittiötä ja lattioita on jossain vaiheessa laiteltu, ovat seinäpinnat lähes alkuperäisessä kunnossa. Olen nyt pari päivää elänyt ja hengittänyt Tikkurilan värikarttoja, pohtien maaleja huoneisiin. Haluaisin maalata kaikki seinät, ei ainostaan tehosteseiniä (paitsi ehkä makuuhuoneeseen). Valkoiset huonekalut ja hillityn väriset seinät ovat mielestäni ihana yhdistelmä. 

Olen googlaillut seinien värivaihtoehtoja ja inspiraatiota olen saanut esimerkiksi Poikasen Elämää -blogissa, jossa Tikkurilan H484 'Mulperi' -maali näyttää tosi hyvältä. 

Omat suosikkisävyni ovat alla, tulee tekemään tosi tiukkaa päättää mikä pääsee mihinkin. Suurimmassa kuvassa juuri tuo Mulperi, H484. Väri on siitä kiva, että se näyttäisi sopivan sekä beigen että harmaan kanssa. Voin siis helposti saada uutta ilmettä vain tekstiilejä vaihtamalla.

Ah, tätä ihanuutta. Meilkein ei meinaa uni tulla yöllä silmään kun pää pohtii sisustusta. Olen niin onnellinen, että koti löytyi ja tämä epävarmuus jää taakse. Ainut asia mikä on mietityttänyt (ja eräänä yönä itkettänytkin) on se, että lapsemme eivät menekään samaan kouluun kuin kaikki kaverinsa täällä entisessä lähiössä. Muutenkin olimme ajatelleet, että ilman muuta jäämme tänne asumaan, tuttuun ja turvalliseen ympäristöön jossa jokaisella kauppamatkalla tulee vastaan joku tuttu. Uusi alue on siis hyppy tuntemattomaan. Olen vähän hämmästynyt siitä, että uskalsimme. 

Onneksi tytär käy kerhonsa normaalisti jouluun saakka ja muutenkin uudesta kodista ajaa vain 10 minuutta tai allekin tänne vanhalle alueelle. Haluan itsekin olla aktiivinen, että ystävyyssuhteet säilyvät, sekä lapsilla että aikuisilla. Vuoden vaihteessa lapset kuitenkin menevät tarhaan, ja ero olisi ollut edessä jokatapauksessa, nykyisellä alueellamme on niin huono päivähoitotilanne, että lapset on ripoteltu kuka minnekin. 

Onko teillä lukijoilla kokemuksia lasten sopeutumisesta uudelle asuinalueelle? Olisi kiva kuulla kuinka teillä asiat sujuivat kuinka lapset reagoivat muuttoon. 

Haista home!

Hieman on tyhjä ja väsynyt olo.

Olemme tässä muutaman viikon aikana ehtineet innostua ensin yhdestä asunnosta, tehdä tarjouksen, tehdä kuntotarkastuksen ja kosteusmittauksen ja sitten todeta, että emme kuitenkaan osta asuntoa jossa on kolme litimärkää seinää.

Sitten innostuimme kohteesta numero kaksi, teimme tarjouksen, teimme taas kosteusmittauksen ja totesimme jälleen ettemme osta asuntoa, jonka kylpyhuoneen lattia on märkä (siis ihan sieltä laattojen alta).

Mikä tätä maata vaivaa? Ei turhaan puhuta homepommista. Esikoisen astman takia (ja myös meidän kaikkien terveyttä arvostaen) olemme erityisen tarkkoja siitä, ettemme halua lähteä mihinkään epämääräiseen viritykseen jossa on mahdollista että kostausvaurio onkin täysimittainen homeongelma. Ensimmäisessä tapauksessa se sitä oikeasti olikin, kun taas asunnossa nro. 2 kosteus on ilmeisesti tulkinnanvaraista: Betoniteollisuus ry on sitä mieltä ettei betoni homehdu kun taas toiselta rintamalta, Homepakolaiset ry:n sivuilla, huudellaan aivan päinvastaista viestiä. Jotenkin olen taipuvaisempi uskomaan jälkimmäisiä. Miksi kukaan haluaisi huvikseen tehdä elämästään vaikeaa?

Nyt on sellainen ilmat pihalla -fiilis. Ehdimme suunnitella ensin yhden remontin, sitten toisen, ja nyt katselen aamiaspyödässä tarjousten huumassa hankittuja sisustuslehtiä ja pohdin koska oikein pääsen oikeasti laittamaan omaa uutta kotia. Vaihtoehdot ovat vähän vähissä täällä meidän lähiössä. Nyt pitää vaan luottaa siihen vanhaan viisauteen että 'kaikki hyvä tulee aikanaan'. Varmasti myös meille.

Ei tunnu missään

Olen hoitovapaani aikana tehnyt parille taholle asiakaspalveluhommia ja viime aikoina huomannut itsestäni uuden puolen. En enää juurikaan hermostu, jos minulle huudetaan tai valitetaan. Itseasiassa, useinkaan ei tunnu missään vaikka luurin toisessa päässä tai tiskin toisella puolella huudettaisiin vittusaatanaa niin että tantere raikaa. 

Opiskeluaikoina tienasin pennosia mm. tarjoilemalla. Huono juttu siinä oli se että piti olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ajoittain saattoivat valittaa joko palvelusta tai ruoan laadusta. Keittiön puolella taas oli vastassa monta äkäistä kokkia ja vihainen keittiömestari. Olinkin suurimman osan ajasta kauhusta jäykkänä kahden tulen välissä. Kerran tarjoilin tilaisuudessa, jossa oli paikalla Hollannin prinsessa. Minut meinattiin laittaa tarjoilemaan pääpöytään, mutta onneksi pelastuin. Pelkäsin kuollakseni, että kaadan jotain arvovieraiden päälle enkä osaa etikettiä.

Myöhemmin olin erilaisissa asiakaspalvelutöissä joissa sain myöskin kuulla kaikenlaista ja törmätä monenlaisiin persooniin. Jotkut haukkuivat yhtiön yleensä, toiset oman toimintani (vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää). Joskus kävin kokoamassa itseään vessassa tai taukohuoneessa että jaksoin taas. Lopulta pääsin toimistohommiin ja vannoin, etten enää ikinä koskaan palaa tiskiin.

Jäin äitiyslomalle ja siitä sujuvasti hoitovapaalle, sitten taas äitiyslomalle. Ja jotain tapahtui tässä kaiken välissä. Jotain loksahti paikalleen. Huomasin yhtäkkiä, etten enää pelkää ihmisiä. En enää pelkää raivokalleja, narisijoita tai edes sitä pahinta lajia, naisia jotka ovat jalostaneet kettuilun sellaiseksi taiteenlajiksi, että vaikka tunnet myrkyn hiipivän kohti et saa mistään konkreettisesta kiinni.

En osaa varmaksi sanoa mistä tämä muutos johtuu. Varmaankin omien lasten kasvattaminen ja heidän hoitamisensa on osaltaan antanut minulle itsevarmuutta. Synnyttäminen itsessään on voimaannuttava kokemus - hei, minä tein sen! Minä kestin sen! Ihanilta ystäviltä puistossa olen saanut hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Parisuhde on kasvattanut. 

Lasten, perheen ja muun elämän ohella pari huutopetteriä ei vaan enää säväytä samalla tavalla, olkoon töissä tai vapaa-ajalla. Olen jopa onnistunut puolustamaan itseäni julkisessa liikennevälineessa heitetyltä vinoilulta ja pysymään rauhallisena vaikka luurin toisessa päässä on meneillään suurhyökkäys. Eipä näitä edes usein satu, mutta silloin kun niitä tulee, en jää märehtimään niihin pitkäksi aikaa. Aika hyvä juttu on myös ollut tajuta, että silloin kun joku saa kohtuuttuman kiukkukohtauksen (enkä nyt puhu lapsista vaan aikuisista), on hänellä mitä todennäköisimmin ollut muutenkin huono päivä, huonosti nukuttu yö, ihmissuhteet päin seiniä tai muuten vaan tilapäinen tai pysyvämpi mielenterveyden häiriö. Joku pieni asia voi sitten laukaista koko potin pahaa aavistamattoman kansanpalvelijan niskaan.

Tämän kun olisin ymmärtänyt silloin nuorempana.

Nyt niitä taas saa - PO.P:in tupsupipoja

Kävin toissapäivänä nappaamassa kuopukselle sen pipon, joka joka syksy myydään loppuun, nimittäin Polarn O. Pyretin mustan korvaläpällisen tupsupipon. En käsitä miten tämä on päässyt nykyiseen asemaansa ja miksi siitä taistellaan nettihuutokaupoissa, mutta ensi talvena kuopus pääsee testailemaan sitä tositoimissa. 

Nettikaupassa niitä vielä on, liikkeissäkin vielä, viime viikon lopussa saapuivat ja saa nähdä kuinka kauan kestää kunnes myyvät taas eioota. 

Koko 48/50 (9m-2y) oli 'normaalipäiselle' kaksivuotiaalle aivan passeli, jopa hieman reiluhko. Koot ovat kuulema melko reiluja näissä.

Nopeat syövät hitaat.

Muuten, kerrankin olen tyytyväinen ensi talven jemmoihin! Kuopukselle on varalla Molo Polaris Black Navy ja esikoiselle sama puku Flamingo-värisenä, alekengät näyttäisivät olevan hyvän kokoiset ja hattujuttukin on nyt hallussa. Molon haalareiden ja muidenkin vermeiden hinnannousu on saanut minut erittäin tyytyväiseksi siitä, että nappasin molemmille lapsille puvut hyvästä alesta. Tarvitaan vain toppahousut ja pakkaskengät kuopukselle sekä toppahanskat esikoiselle. Aivan mahtavaa. Olen parantunut, ehkä.

(Himoitsin tosin alkukesästä Reiman keltaista toppatakkia esikoiselle mutta koska viime talven Cupcaken toppis sopii yhä ja pelkkä toppatakki on meillä vain kauppakäytössä, ajattelin ostaa sen sitten talveksi '14/'15 tammialesta, jos kokoja vielä on. )

Nyt voin vain ottaa rennosti ja odotella lunta.

PS. Miehen mielestä annoin itsestäni hieman huonon vaikutelman edellisessä kirjoituksessani. Tässä siis disclaimeria: en kannata lapsen pakottamista harrastuksiin liittyvissä asioissa. Harrastusten pitäisi varsinkin pienillä oli nautittavia ja hauskoja juttuja. Sille en vaan voinut mitään, että mielikuvitukseni alkoi heti alkumetreillä keulia ja pieni kunnianhimoinen peto, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen, nosti päätään. Tilanne on kumminkin hallinnassa, tiedostettu ja all is well, älkää hätääntykö. ;) 

Täyttymättömien unelmieni toteuttaja

Esikoinen aloitti maanantaina baletin. Hän on puhunut jo pitkään 'harrastavansa balettia', joten oli viimein aiheellista ilmoittaa hänet ihan oikeaan oppiin. Kun kauan odotettu aloituspäivä viimein koitti, jonotti helsinkiläisen nuorisotalon aulassa innokas ryhmä pikkutyttöjä vaaleanpunaisiin jumppa- ja balettiasuihin puettuina. Useat lapset, omani mukaanlukien, kuluttivat odotusaikaansa tekemällä erilaisia balettiasentoja ja näyttäviä hyppyjä, niin kuin vaan viisi- ja kuusivuotiaat osaavat. Monella oli tutu. Ei ole suloisempaa näkyä.

Baletin loputtua salista purkautui lauma innokkaita ja iloisia balettioppilaita. Oli ihana seurata miten tyttö on nyt selvästi, ainakin alun perusteella, löytänyt itselleen mieluisan harrastuksen.

Yllätyin kuitenkin itse omista ajatuksistani. Pystyin jo näkemään tyttären kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua Kansallisisoopperan näyttämöllä, tai ehkä villeimmissä unelmissani jopa jossain vänäläisessä tai ranskalaisessa balettikoulussa ja sen jälkeen maailman parhaissa baleteissa. Sorruin jopa eilen katselemaan Youtubesta balettikouludokumentteja. Jos nyt vaan ei jättäisi harrastusta kesken ja viitsisi nähdä vähän vaivaa.

Tähän on tultu. 

Agrippina Jakovlevna Vaganova oppilaansa kanssa. Vaganova oli venäläinen balettitanssija ja pedagogi, sekä balettitekniikan ja koulutusmetodin kehittäjä. Kuva ballerinagallery.com.

Lapsi on viisivuotias. Hän harrastaa balettia koska se on hänestä hauskaa ja hauskana sen pitäisi pysyäkin. Hauskuutta ei varmaankaan edistä äidin, eli minun, hänen tulevaisuudelleen kaavailemat haavekuvat suuresta menestyksestä ja tuhansista baletinalttarille uhratuista tunneista. Mutta kun olisi niin kiva päästä osaksi menestystä ja kunniaa.

Alan marginaalisesti ymmärtää niitä jääkiekkokaukalon, kartingradan tai jalkapallokentän laidalla notkuvia vanhempia jotka joskus innostuvat käsirysyyn keskenään koskien reijapettereiden ja janiorvokkien taklauksia, maaleja ja kiilauksia - siinä on selvästikin kyse suurista tunteista. Kukapa ei haluaisi lapselleen parasta. Ja mielellään vähän vielä parempaa kuin mitä itsellään oli tai mihin itse pystyi.

Nyt kun olen tunnistanut itsessäni tällaisen valmentajavanhemman, pitää alkaa tehdä töitä sen eteen, että se pysyisi hallinnassa. Takana on sentään vasta yksi balettitunti ja edessä koko elämä.

Voiko lapsuudesta selvitä hengissä?

Pari päivää sitten laitoin palautuspullot siivouskaapin pullopussiin, pullopussin kiinni, nakkasin sen eteiseen ja kun käännyin, oli näky kuin kauhufilmistä: suuri senkki kaatui silmieni edessä lasten päälle. En ehtinyt tehdä mitään. 

Sen hetken aikana jona olin selin, olivat lapset käyneet vetämässä senkin laatikot auki, ja painon siirtyessä 'tyhjän päälle' koko kaappi kaatui eteenpäin. Ilmeisesti kuopus oli myös roikkunut laatikon reunassa. Suojelusenkelit olivat mukana, koska mitään vakavaa ei sattunut vaikka ensinäky oli hurja - esikoinen istui jalat laatikoiden kulman alla piilossa ja kuopus oli senkin ja seinäkkeen välissä senkin päällä oleva lasilevy sylissään. Kukat, valokuvakehykset ja muu rekvisiitta oli palasina ja sikinsokin lattialla, lapset siellä lasinsirujen keskellä.

Kun olin selvinnyt sydänpysähdyksestä, pelastin itkevät lapset loukusta, syliteltiin ja loppuilta siivoiltiin. Ainoa muisto tapahtuneesta on pitkä pintanaarmu kuopuksen vatsassa. Senkki nostettiin pystyyn illalla yhdessä miehen kanssa tämän palattua työreissusta. Turhaan ei kehoteta ruuvaamaan kaappeja ja lipastoja seinään kiinni, opimme sen kantapään kautta.

Pari viikkoa aikaisemmin kuopus katsoi sohvalla Pikkukakkosta kunnes jostain tuntemattomasta syystä päätti kierähtää sohvalta alas ja iski siinä tuoksinassa päänsä sohvapöydän kulmaan. Verta tuli melkolailla. Vuoto tyrehtyi onneksi äkkiä mutta haava oli sen verran syvä, että se vaati tikkejä.

Kuopus on myös käynyt molskahtamassa uima-altaaseen, syönyt ja juonut ties mitä ja aiheuttaa jatkuvia rytmihäiriöitä vanhemmilleen suurella kiipeily- ja urheiluinnollaan. Leikkipuistossa hän kiipeää paikkoihin, joihin eivät pääse edes kaikki viisivuotiaat. Karkailu ja siihen käytettävä luovuuden määrä on myös aivan omaa luokkaansa.

Olen lukuisia kertoja potenut ns. 'huonon äidin syndroomaa': kuinka voi yhdelle lapselle tapahtua näin paljon? Missä olen minä kun kaikki tämä sattuu? Tekemässä kotihommia, juttelemassa hetken muiden vanhempien kanssa, auttamassa esikoista...

Odotan innolla sitä päivää, jona joko kuopuksen järki ja into ovat sopusuhteessa tai vastaavasti onnistun itse kasvattamaan selkääni uuden silmäparin. Kuopuksen viimeisin innostus on skeittaaminen, kiitos siskoni ja tämän miehen vetämän 'skeittitunnin' lähipuistossa. Jään kauhulla odottamaan mitä tästä seuraa. 

Onko tämä normaalia? Pelkäänkö tämän kaverin edesottamuksia siihen saakka kun hän muuttaa kotoa (ja vielä sen jälkeenkin)?

Loman jälkeen

Terveisiä lomalta! Olen ollut tuhmana, sillä loma on päättynyt jo lähes viikko sitten, ja eri reissujen välillä on käyty jopa muutamia päiviä kotona, mutta blogia en ole päivittänyt. 

Irtiotto on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Olen muistanut mitä kaikkea olenkaan saanut aikaan ja harrastanut ennen kuin ryhdyin bloggaamaan: lähentynyt puolisoni kanssa, ollut enemmän läsnä lapsilleni ja saanut tehtyä rästiin jääneitä kotitöitä.

Siinä missä blogi on antanut valtavasti hyviä asioita kuten tyydyttänyt kirjoittamisen ja sosiaalisuuden tarpeitani, on se myös syönyt aikaa monelta muulta asialta. Bloggaustahtini on ollut melko kiivas, ja teksti päivässä lisänään kommentit sekä muiden blogien seuraaminen ja kommentointi vie enemmän aikaa kun mihin minulla olisi oikeastaan varaa. Blogi on myös vienyt paljon ajatustilaa, ja olen huomannut miettiväni blogiin liittyviä asioita usein silloin, kun minun olisi oikeasti pitänyt keskittyä aivan muihin juttuihin.

Blogimaailmaan on niin helppo koukuttua koska se palkitsee - mikäpäs ihanampaa kuin saada positiivista palautetta hyvin kirjoitetusta jutusta ja keskustelevia kommentteja kommenttilaatikkoon, muiden bloggaajien kanssa verkottumisesta puhumattakaan. 

Kesä on kuitenkin tuonut esille sen, että haluan saada niitä onnistumisen tunteita ja positiivisia kicksejä eniten omasta puolisostani, perheestäni, ystävistäni ja kodistani. Bloggausta en halua lopettaa, mutta tahtia aion hidastaa. Toivottavasti tämä ei karsi teidän joukkoanne, ihanat lukijat ja muut bloggaajat, joita ajattelen jo ystävinäni. Teidän takianne tämä blogi on minulle niin tärkeä.

Syksy tuo mukanaan uusia asioita; melko varmasti uuden kodin, tytär aloittaa ensimmäisen harrastuksensa ja kesän aikana on syntynyt monta hienoa oivallusta. Näitä juttuja odotan vielä pääseväni jakamaan kanssanne.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ja nauttikaa helteistä!

Turku kuvina - ja kuinka saisimme meillekin kuninkaallisen perheen?

Välillä välähtää mielessä että onko minusta tullut juuri se täti, joka näyttää kuvia perhelomastaan vaikkei ketään muuta kiinnosta tippaakaan, mutta antaa mennä.

Tässä siis vähän jälkijättöisesti riemukkaan Turku-päivämme kuvia. Turun linna teki vaikutuksen ja sinne on ehdottomasti palattava uudestaan joko ilman lapsia tai sitten kun lapset ovat hieman isompia ja malttavat kuunnella opastusta. Vähän nolottaa tunnustaa, etten ole koskaan linnassa aikaisemmin käynyt enkä tiennyt että se on näin upeasti restauroitu! 

Linnojen yhteydessä tulee itselleni aina haikeus siitä, ettei meillä Suomessa ole kuninkaallisia. Minua ei henkilökohtaisesti harmittaisi laittaa verorahojani niinkin hauskan instituution ylläpitoon kuin mitä monarkiat (olkoonkin, etteivät enää varsinaisessa vallassa) ovat. Sen mitä menettäisin verorahoissa, kokisin saavani takaisin viihdearvona. Nyt pitää itkeä vaan ulkomaalaisten kuninkaallisten häitä katsoessa (Victorian itkettivät parhaiten, Madeleine ja William molemmat hyvänä kakkosena). 

Oli muuten mahtava lippistarjous Ranella Turun torilla. Melkein teki mieli ostaa.

Yksi hytti jääkaapilla, kiitos! - Allergiaperhe risteilee

Kun autopilotti oli viimein asennettu, toteutimme lapsille antamamme lupauksen 'pallomerilaivasta'. Olimme nimittäin luvanneet palata Maarianhaminasta isolla laivalla kotiin, ja vaikka Maarianhamina jäi nyt toiseen kertaan, varasimme kuitenkin liput uudelle Viking Gracelle 24 tunnin risteilylle. Lähdimme siis Turusta keskiviikkoiltana ja palasimme takaisin torstai-iltana. Hytin varasimme Premium-luokasta, siinä ainoana oli jääkaappi jonka tarvitsimme esikoisen ruoille. Eikä ollenkaan huonompi vaihtoehto, tosi tilava ja kaunis hytti parisängyllä ja levitettävällä sohvalla ja mahtavalla näköalaikkunalla. Itse laiva oli tosi kiva, kompaktissa koossa kaikki tarvittava. Lapsille oli hyvin tekemistä, tanssitunnillakin käväisimme mutta musiikki oli lasten makuun liian kovalla.

Matka meni tosi kivasti, lapset olisivat asuneet pallomeressä ja TaxFreestä löytyi esikoiselle Lundmyr of Sweden -aurinkosuojauikkari pitkillä hihoilla ja shortseilla -40% alesta. Kotona perjantai-iltana kävimme kuitenkin pitkästä aikaa lääkärissä hengittelemässä Spiraa kun esikoisen laivalla alkanut astmakohtaus ei ottanut lauetakseen.

Kerroinkin täällä aikaisemmin miten meillä tulee aina olla mukana kaikki ruoat kun matkailemme esikoisen kanssa. Niin tälläkin kertaa. 'Kuivaruokaa' oli iso pussillinen ja kylmät ruoat isossa kylmälaukussa jonka tyhjensimme hytin jääkaappiin heti kun asetuimme taloksi. Olin tehnyt valmiiksi kaksi erilaista lämmintä ruokaa, niiden lisäksi mukana runsas määrä muutakin ruokaa ja välipaloja.

Meillä on mukana aina myös suuri lääkelaukku, jossa on astmapiippu + hoitava ja avaava astmalääke, Epipen, hydrokortison, antihistamiinit (kohtaukseen ja jatkuva lääkitys), kortisonitabletit, kyypakkaus, muut lääke- ja perusvoiteet, kuumemittari sekä pullot kuumelääkkeitä. Olisimme varmaan voineet pyörittää sivuapteekkia hytistämme käsin. Itseasiassa kaikki muuta paitsi kuumelääkkeet kulkevat lääkärinkin määräyksestä mukanamme aina, siltä varalta että lapsi syö/saa jotain epäsopivaa ja saa anafylaktisen kohtauksen tai muun ikävän allergiakohtauksen.

Ruoat söimme laivan ravintoloissa ja Premiumin hintaan kuului korkeamman tason aamiainenkin. Esikoisen ruoat kulkivat ateriolle kylmälaukussa. Täytyy muuten olla melko kovanahkainen ettei pane pahakseen niistä lukuisista tuijottavista katseista joita saimme, kun toinen lapsi söi aivan eri ruokaa kuin muut. Kyllähän se varmaan näyttää keljulta, kun toiset santsaavat aamupalabuffeesta ja yksi riipii AlproSoya-jogurtteja ja luontaisesti gluteenitonta leipää maksamakkaralla. Huomasin käänteleväni kaurajuoman etikettiä katsojien suuntaan siinä toivossa, että tajuaisivat kyseessä olevan ruokarajoituksen eikä minkään muun syrjimisoperaation.

Lapsi itse muuten listasi laivalla olon parhaiksi puoliksi mm. ravintolassa syömisen - eli ei ole väliksi se mitä on lautasella vaan se tunnelma ja paikka.

Nyt vietämme taas lyhyttä huoltotaukoa ja jatkamme sitten taas uusiin seikkailuihin. Tässä välissä on mietitty taas paljon oman asunnon ostoa, ja yksi aika kiva olisi kiikarissakin jos moni liikkuva palanen ensin asettuu kohdalleen. Toivotaan!

Anteeksi, turkulaiset (lapsista ja veneremontista)

Yksi asia tiedoksi kaikille teille, jotka ette ole vielä tutustuneet veneilyyn: veneremontti ei koskaan ole niin yksinkertainen tai lyhytkestoinen kuin miltä se alkujaan vaikuttaisi. Kahden tunnin homma veny yhden päivän urakaksi, pikaisesti suoritettava veneen nosto siirtyy päiväkausilla ja kaikki arvioidut kustannukset voi kertoa kolmella.

Autopilotin asentamisen piti periaatteessa olla helppo juttu. Viikonloppuna mies asentamaan ja parissa tunnissa valmista. Eipä. Uusi yritys tänä aamuna. Päätin evakoida itseni ja lapset vierasvenesatamasta ja lähteä katselemaan Turkua (niin, emme päässeet vielä lähtemään Maarianhaminaan) sillä aikaa kun mies vie ruorin muokkausta varten pajalle, asentaa autopilotin ja hakee meidät sitten parin tunnin jälkeen pois kaupungilta. Eipä. Lähdettiin kyllä kaupungille heti kymmenen jälkeen, mutta takaisin päästiin vasta reilusti yli viiden (bussilla), ja asennus jatkuu edelleen.

Aloitimme evakkomatkamme Turun linnasta, ja se olikin mielettömän hieno paikka josta lapsetkin olivat innoissaan. Linnasta matkamme jatkui keskustaan, torille ja kaupoille. Syötiin jäätelöä torikahvilassa (löytyi Tofulinen jätsipuikkojakin!), esikoinen kävi omilla rahoillaan ostamassa Robinin ensimmäisen levyn ja ostettiin kojusta mansikoita. Oli mukavaa.

Sitten tuli se hetki jolloin tapahtui väsähdys ja lapset alkoivat kinastella, töniä toisiaan ja riekkua mistään säännöistä, kielloista ja kehotuksista välittämättä. Olen hermostunut heille Stockan herkussa, torilla, kävelykadulla, Anttilassa, bussissa, bussipysäkin välittömässä läheisyydessä, sekä veneessä erinäisissä tilanteissa.

Turkulaiset, te vaikutatte todella mukavilta, ystävällisiltä ja iloisilta ihmisiltä, pyydän anteeksi tilapäistä häiriötä kesäfiiliksessänne ja lupaan ensi kesänä yrittää tsempata paremmin. Tänään ei vaan pystynyt.

Koska kirjoitan tätä poran äänessä karttapöydän ääressä miehen kannettavalla, ei minulla ole liittää kuvaa seikkailuistamme, niitä siis myöhemmin kun taas kotiudumme. Maarianhamina siirtyy pari viikkoa myöhäisemmäksi ja suunnitelmissa on tässä välissä muuta ohjelmaa.

Terapianuket #9 - Poliisista, päivää

Päiväkotihakemus ja elämänmuutokset

Huomenna päättyvän 'huoltotauon' aikana on tarkoitus hoidella kuntoon muutamia roikkuvia asioita, kuten nyt esimerkiksi päiväkotihakemus. Päätin venyttää hoitovapaatani vuodenvaihteeseen, ja ilmoitin työpaikalle palaavani töihin vuoden alusta. Kotona olen sitten ollut yhteensä 5 v 10 kk, mikä on jo melko pitkä aika. Toki olen tässä ohessa tehnyt työtä sun toistakin osa-aikaisesti, mutta melko kevyellä tahdilla, joten muutos tulee olemaan melkoinen.

Esikoinen jatkaa syksyn seurakunnankerhossa (3 tuntia kerrallaan, neljä päivää viikossa) ja kuopukselle heräsin nyt vasta hakemaan paikkaa oman leikkipuistomme kerhoon parina päivänä viikossa. Olin ajatellut pitäväni hänet vielä kotona koko syksyn, mutta tajusin että melko suuri osa puiston leikkikavereista menee jos jonkinlaisiin kerhoihin tai päivähoitoon aiheuttaen puiston akuuttia autioitumista, lisäksi pojalle ei varmaan tekisi yhtään huonoa saada pehmeämpi lasku päiväkotielämään ja ryhmäytymiseen. Ilman äitiä.

Tuntuu hurjalle täytellä hakemusta jonka vaikutukset ovat vasta puolen vuoden päässä, mutta koska päivähoitotilanne alueellamme on melko hurja, täytyy ryhtyä toimeen. Olimme pitkään ajatelleet laittavamme esikoisen (ja siinä siivellä myös kuopuksen) allergiapäiväkotiin, mutta viimeaikoina ovat ajatuksemme alkaneet yhä enemmän kääntyä paikallisten päiväkotien suuntaan. Asian puolesta puhuu tietysti lyhyempi tarhamatka, mutta myös kaverisuhteiden luominen sekä tarhassa että eskarissa, sekä näiden samaisten kavereiden siirtyminen aikanaan myös kouluun. 

Oma lapsuuden muuttotraumani on varmaankin aiheuttanut sen, etten haluaisi lapsen joutuvan aloittamaan sosiaalisia suhteitaan parin vuoden sykleissä aina uudestaan. Tilanne on tällä hetkellä ihanteellinen: olemme asuneet samassa paikassa kohta jo viisi vuotta ja tunnemme paljon alueen lapsiperheitä. Kavereita riittää ja niistä olisi kiva pitää kiinni. Itse hehkuttelen ajatuksella siitä, kuinka näiden tuttavaperheiden kanssa keräännymme vielä kymmenenkin vuoden päästä yhteen päivittelemään lastemme edesottamuksia ja kylillä liikkuessamme nappaamme korvasta kiinni niitä tuttuja teinejä jotka näyttävät olevan pahanteossa. Siis sellaisella perinteisellä 'Kylä kasvattaa' -periaatteella. Haluaisin nimittäin että minulle soitettaisiin jos joku tuttu havaitsisi oman lapseni spraymaalaamassa puistorakennuksen seinää sätkä suussa klo 23 arki-iltana (viikonloppuiltanahan tämä ei niin haittaisi kun olisi myöhempi kotiintuloaika ;) ).

Mutta, asiaan. Vaikka allergiapäiväkodin kiistaton etu on varmaankin tarkempi ruokakontrolli, valveutuneet ja allergioiden ja astman hoitoon koulutetut hoitajat, olisi siis lähipäiväkoti omiaan nimenomaan sosiaalisessa mielessä ja lyhyemmän matkansa suhteen. Perhepäivähoito ei oikein ole oikein vielä voittanut luottamustani (jälleen omista traumoistani johtuen), joten se ei tule kysymykseen.

Paljon on pohdittavaa, tänä iltana täytyy hakemukset laittaa eteenpäin. Sitten vaan jännäämään kuinka arvonnassa käy. Ja pohtimaan niitä kuuluisia kurahousukysymyksiä.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Hei pitkästä aikaa! Palasimme tänään kesän ensimmäiseltä purjehdusreissulta, joka alkoi juhannusaattona. Köydet irrotimme Helsingissä ja seilasimme Porkkalan, Hangon, Kasnäsin ja Paraisten Portin kautta Turkuun. Matka alkoi kosteissa ja kylmissä tunnelmissa ja päätyi tämänpäiväisiin superhelteisiin. Kun saimme köydet kiinni Turussa eikä merituuli enää ollut viilentämässä, tuntui kuin olisimme saapuneet johonkin etelän lomakohteeseen. Jotain Suomen kesästä kertoo se, että meillä oli mukana koko varustus välikaudesta helteeseen, ja kaikkea tarvittiin. Polarn O. Pyretin takit ja (Citymarketista kaupanpäälle saadut) pipot palvelivat loistavasti. Saisivat alkaa tehdä vastaavia myös aikuisille.

Olen tutustunut purjehdukseen mieheni kautta, ennen hänen tapaamistaan en ollut koskaan edes ollut purjeveneessä. Ensimmäisenä yhteisenä kesänä sain pikakurssin knaapeihin, skuutteihin, jiippeihin, fendareihin, kryssimiseen ja takiloihin, ja minusta onkin jo kehittynyt pikkuhiljaa puolipätevä kapteenin apulainen. En ole vielä käynyt mitään varsinaisia kursseja joilla olisin opetellut navigointia tai muita elintärkeitä veneilytaitoja, joten toistaiseksi olen hoitanut satamatoimenpiteistä veneen kiinnitykset ja irroittamiset, fendarien (eli lepuuttajien) laittamiset ja pois ottamiset sekä ohjaillut (miehen seurannassa) karttaplotteriin luottaen. 

Esikoinen aloitti purjehdusuransa kolmekuukautisena, jolloin vietimme lähes kuukauden merellä, kävimme Maarianhaminassa ja seilasimme Turun saaristossa. Täytyy kyllä sanoa, että siitä kesästä ei ole kamalasta muuta mielikuvaa kuin kannen alla imettäminen. Luin aika monta kirjaa. Joissain satamissa tyydyin vain työntämään pääni ulos ikkunasta ja toteamaan että tältä näyttää palatakseni vaan takaisin imettämään.

Muutenkin nämä lapsiperhekesät ovat menneet vähän sumussa - pienet lapset ja liikkuva vene ovat välillä vähän pelottava yhdistelmä. Liivien on oltava päällä koko ajan kun ollaan kannella ja vanhemmilla silmä tarkkana ja reaktionopeus kunnossa. Tämä kerta oli jo jotenkin erilainen. Meillä oli kaikilla tosi hauskaa. Mitä nyt kuopus veti muutamat 'minä itse' -raivarit. Esikoinen on jo melko ketterä veneessä liikkuja ja lapsista on toisilleen seuraa. Kaikki energia ei mennytkään pelkkään ruokahuoltoon, vahtimiseen ja kieltämiseen, vaan lasten kanssa saattoi jo ihastella maisemia, päästää heitä hieman jo liikkumaan kannellakin itsenäisesti ja rantautumisissa ja lähdöissä he pysyivät melko kivasti 'tähystyspaikoillaan' sprayhoodin, eli tuulisuojan, alla. Aika luksusta.

Suurin ero oli kuitenkin siinä, että kerrankin osasin lähteä reissuun saamatta sitä kuuluisaa pakkaamisraivaria. Jostain syystä kaikenlaiset reissuun lähdöt ovat minulle perinteisesti olleet erittäin 'ahdistavia tunnekokemuksia', tarkemmin sanottuna sellaisia hetkiä jolloin heikompi mies pakenisi naapuriin soittamaan 112. En osaa päättää mitä ottaa mukaan ja päädyn aina pakkaamaan puolet omaisuudestamme ja vähän päälle. Pahinta on epätietoisuus siitä, jäikö jotain oleellista kyydistä. Tätä täytyy tietenkin höystää epämääräisillä tunnepurkauksilla ja marttyyrikohtauksilla.

Suuren itsenirakastamiskampanjan henkeen päätin tänä kesänä rakastaa myös miestäni konkreettisin teoin, ja tietoisesti ponnistellen jätin lähtökiukuttelut väliin. Ja kas, tuloksena oli 100% mukavampi matkatunnelma. Kannatti. Hyvä kiersi sen verran, että koko reissusta tuli keskinäisen joviaalisuuden, solidaarisuuden sekä hyväntahdon esimerkki. Mitä nyt välillä vähän huudettiin poijuhaan oikeasta asennosta tai muusta yhtä triviaalista, mutta se oli pientä se. Lomafiilis on nyt löydetty ja toivottavasti säilyykin, kun kohtapuoliin tämän työ- ja huoltotauon jälkeen palaamme ruorin ääreen.

PS. Osaisiko kukaan neuvoa, kuinka blogin kaikki kuvat saa saman levyisiksi? Hävitin vahingossa CSS:n lisäämäni koodin.