Lääkinnälliset toimenpiteet

Kävimme maanantaina esikoisen kanssa Lastenklinikalla ottamassa verikokeet ensi viikkoista allergiakontrollia varten. Nyt tutkitaan mitä sanovat IgE-arvot tällä hetkellä ja mihin suuntaan ruoka-aineallergiat ovat menossa. Viime keväänä todettiin ettei altistuksia maidolle, vehnälle sekä kananmunalle ole syytä tehdä pariin vuoteen, koska arvot huitelivat pilvissä.

Verikoe on ehkä kamalinta mitä esikoinen tietää. Koska mies ajatteli ettei ole reilua huijata lasta 'autoajelulle' kertomatta mihin ollaan menossa (oma moraalini olisi tämän ehkä sallinut), jouduin ensin ottamaan karkailevan lapsen kotoa kiinni ja sen jälkeen väkisin työntämään hänet sisään auton ovesta. Ajomatka itkettiin. Klinikan aulassa jännitys unohtui hetkeksi kun katselimme akvaariota ja tunnistimme sieltä kaloja. Helpotus oli väliaikainen koska jo hetken kuluttua painin kokoisekseen yllättävän voimakkaan viisivuotiaan kanssa laborantin huoneessa. Vaikka näyte otettiin vain sormenpäästä, olisi huudon perusteella voinut luulla että lapselle tehdään keskisuurta leikkausoperaatiota ilman puudutusta.

Odotan kauhulla lasten ensimmäisiä hammasreikiä. Siinä missä pystyn tyynesti pitämään lasta kiinni verikoetta otettaessa tai nukutusaineen vaikutusta odotellessa leikkaussalissa, menen täydelliseen kakkalukkoon hammaslääkärin vastaanotolla. Olen useamman kerran itkenyt hammaslääkärin tuolissa, eikä nyt puhuta mistään yhden kyyneleen tyylikkäästä vierähtämisestä puuteroidulle poskelle. Pelkoni on sitä luokkaa, että käytän vain ja ainoastaan pelkoklinikoiksi luokiteltuja hammaslääkäriasemia ja pyydän lääkäriä pistämään puudutukset tuplana. Jos saisin valita, kaikki toimenpiteet tehtäisiin minulle nukutuksessa.

Kuva www.flickriver.com

Kuinka tältä pohjalta voi opettaa lapselleen luottavaista suhtautumista hammaslääkäreihin? Omat traumani pohjautuvat 80-90 -lukujen kouluhammashoitoloista, joissa operaatiot "saivat vähän sattuakin", erästäkin lääkäriä siteeratakseni. Ajat ovat toki muuttuneet, mutta kuinka voin varmistaa, ettei oma lapseni joudu läpikäymään samaa tuskaa kuin minä puolustuskyvyttömänä ja pelolla penkkiin naulittuna koululaisena?

Ja jos täällä lukijoissa on hammashoitajia, suuhygienistejä tai hui kamala, hammaslääkäreitä, kuinka te pystytte siihen? Oletteko te immuuneja poran äänelle? Voiko siitä työstä nauttia? Olette minulle suuri mysteeri.

Angry Birds -ähky

Angry Birds ei ole juuri aiheuttanut minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Niitä nyt on joka paikassa mutta meillä kotona kyseistä peliä ei pelata eivätkä lapset ymmärrä brändin päälle mitään.

Sitten törmäsin Prismassa näihin.

Tajusin, että jos Angry Birds on soluttautunut myös yhteen Suomen kesän pyhimmistä, kalastukseen, kyseessä on jo vakava asia. Lisenssejä on myönnetty pikkuisen liian hövelisti - on olemassa jopa Angry Birds kondomi.

Yhtäkkiä silmäni avautuivat näkemään myös kaiken tämän:

Suomalaiset! Mikä teitä vaivaa?!? 

Muumit riittivät meille hyvin, Muumit olivat hyvä juttu. Kuka enää muistaa Muumeja? Äkäiset linnut ovat kaapanneet jopa Arabian mukit.

Minulla ei ole mitään Angry Birdsiä vastaan, mutta ehkä liika on jo liikaa?

Terapianuket #7 - Työreissu

Kannattaa repsahtaa, voi ostaa uusia vaatteita

Kävin viime kesänä järkyttymässä KappAhlin pukukopissa kokovartalopeilien ja loisteputkivalojen kauhulassa, ja aloitin pienimuotoisen laihdutuskuurin. Homma meni ihan mukavasti kevääseen saakka, jolloin tapahtui repsahdus. Kaikkea sentään ei ole tullut takaisin, mutta Bikikuntoon kesäksi -tavoite siirtyi seuraavaan vuoteen. Ostin kahvakuulankin, mutta se on ollut kohta kaksi kuukautta koskemattomana nurkassa.

Tänä aamuna, siinä vaiheessa kun olisi pitänyt jo olla puistossa, kiroilin itsekseni vaatehuoneessa. Ehkä jollekin muullekin on tuttu se tilanne kun kaikki viime kesänä ostetut vaatteet näyttävät tänä kesältä siltä kuin ne olisi kaivettu lumppukeräyksestä: vaihtoehtona on joko tiukkaa makkarankuorta tai rypistynyttä ja kulahtanutta tunikaa. 

Illalla kävimme Sellosta hakemassa miehelle työtarvikkeita ja tyttärelle legginsejä ja lempikauppani KappAhlin kohdalla päätin että nyt on minun tilaisuuteni: osta 3, maksa 2.

Kriteerit olivat yksinkertaiset:

• Makkarat piiloon
• Ei tarvitse silittää (no okei, tuon kolmannen kohdalla lipsuin tässä)
• Monikäyttöinen, eli menee monenlaisena yhdistelmänä
• Joko mainitsin kolme kahden hinnalla?

Mies kysyi: Paljonko maksoi? Kerroin summan. Mies: Ootko tosissas? Minä: Olen. Nyt on kesä hallussa. 

Helsingissä asumisesta

Kuva TÄÄLTÄ

Siinähän nyt ei ole mitään järkeä että asuu Helsingissä. Siis siinä mielessä, että asuntojen hinnat täällä ovat melko törkeitä korkeita eivätkä muutkaan elinkustannukset halpoja ole. Olemme nyt asuneet väliaikaisesti vuokralla viisi vuotta, ja siinä sivussa katselleet kausittain omaa asuntoa. Ennen tänne muuttoamme asuimme kaksi vuotta mukavasti omakotitalossa eräässä pohjoisen suuressa kaupungissa, ja sitä ennen pienessä kerrostalokolmiossa Helsingissä. Kävimme siis kokeilemassa olisiko meistä pienemmän kaupungin asukkaiksi kun sellaisesta olemme molemmat alunperin kotoisin, mutta ei ollut. Maitojunalla palasimme Helsinkiin.

Typerä veto siinä mielessä, että täällä ei oikein saa mitään järkevää sillä summalla, jolla olimme pohjoisesta ostaneet kivan kokoisen omakotitalon. Tarjolla olisi lähinnä 60-70 -lukujen putkiremontoimattomia kolmioita vilkkaiden liikenneyhteyksien ääreltä (lue: Kehä I ikkunan alla). Haaveena olisi saunallinen rivi- tai paritalo jossa neljä huonetta ja kiva pieni piha. Tämän haaveen perässä pitäisi kai alkaa katselemaan kotia kehyskunnista.

Ongelmana on se, että olemme ehtineet tämän lähes viiden vuoden aikana juurtua tänne lähiöön. Olen saanut täältä mahtavia ystäviä, tytär aloittaa syksyllä kolmannen vuotensa kerhossa tuttujen kavereiden kanssa (niin, päätin jäädä kotiin vuoden loppuun saakka), viereinen puisto on loistava, kouluun tulisivat tutut kaverit joiden vanhemmat tunnen, palvelut sekä yhteydet hyvät, työmatka kohtuullinen. Näistä saavutetuista eduista en haluaisi luopua. Rakastan sitä, että jokaisella kauppareissulla tulee vastaan pari tuttua, kaikki nämä verkostot pitäisi vetäistä tyhjästä uudessa paikassa.

Lisäksi rakastan Helsinkiä. Rakastan sitä oloa kun kävelen (silloin harvoin kun sinne jaksan vaivautua) pitkin Esplanadia ja näen kauniit rakennukset ja turistit, rakastan sitä miten täällä voi olla osa kaikkea mutta kuitenkin melko anonyymi, rakastan tämän kaupungin monimuotoisuutta ja rakastan sitä miten täällä on kaikki palvelut tarjolla ja kaupat auki yhdeksään arki-iltaisin. Yksi parhaista jutuista on sekin että teoriassa täällä voisi harrastaa vaikka mitä kulttuuria vaikkei sitten käytännössä juuri missään käykään. Mutta aina on se mahdollisuus, että joskus vielä kun kaikki on niin lähelläkin.

Kuva Etuovi.com

Nyt siis olemmekin alkaneet hieman tinkiä kriteereistä. Sen sijaan että haaveilisimme jättilainasta, voisimmeko ehkä harkita vaatimustason laskua:

• Huonemäärä: mahtuisimmeko sittenkin asumaan 3h+k vielä muutamia vuosia? Missä vaiheessa lapset tarvitsevat omat huoneet?
• Sauna: korvaisiko saunavuoro tämän?
• Piha: miten olisi kivasti laitettu lasitettu parveke?

Vai selviäisinkö uudessa paikassa uusien ihmisten keskellä? Säilyisivätkö yhteydet tuttuihin täällä lähiössä? 

Olen myös pohtinut tyttären sopeutumista. Olen luultavasti edelleen lievästi traumatisoitunut oman lapsuuteni muutoista (ehdin olla neljällä eri ala-asteella ja asua kuudessa eri osoitteessa) enkä haluaisi siirtää samanlaista juuriltaan repäisemisen kokemusta omalle lapselleni. Kuinka viisivuotias pärjäisi aivan uudessa ympäristössä? Kyllähän ihmiset muuttavat kaiken aikaa, mutta tästä on jo tullut suuri peikko omassa mielessäni.

Olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne muuttamisesta lasten kanssa! Muuttuiko koko elämänpiiri ja kuinka siitä selvittiin? Oliko ikävä entiseen suuri?

Kaisaniemi + Esplanadi + Kaivopuisto = Täydellinen päivä

Täydellinen kesäpäivä! Piipahdus Maailma kylässä -festivaaleilla kuuntelemassa PMMP:tä (tosin käynti oli nopea, ensi kerraksi ääniherkälle esikoiselle mukaan Peltorit), piknik Espan puistossa, päikkärit ja leikit Kaivarissa ja lopuksi väsyneinä ja onnellisina kotiin. Koko päivä ystävien kanssa ulkona ja ilma juuri sopivan lämmin muttei kuuma. Lapsilla seuraa, äidille juttukaveri. Miksei tätä tule tehtyä useammin, vaan jumittuu niin helposti sinne omaan lähiöön?

Rakkauspisteet vielä meidän BRIO Go -rattaille, en voi kylliksi kehua! Ovat olleet meillä kohta 1,5 vuotta ja jopa minä, entinen ratassämpläri, olen viimein löytänyt sen oikean. Tavaratilaan mahtuu valtavasti tavaraa, talveksi eteen saa isot pyörät, kuomun alla istuu isompikin lapsi, nukkuma-asento on huippumukava ja menevät ketterästi pieneksi paketiksi autoon. Ollaan menty maastossa, asfaltilla, soralla, kallioilla, lumessa, missä vaan. Harmittaa vain se, etten tajunnut ostaa näitä kuopukselle heti vauva-ajaksi, otimme nämä käyttöön kun poika oli 9 kk. Fanaattisuudessani houkuttelin ystävänikin Go-kulttiin, mutta ei ole valittanut, päin vastoin. Suosittelen!

Ps. Kuinkas sitä saatiinkaan blogin pysty- ja vaakasuorat kuvat yhtä leveiksi? Kämmin asetusten kanssa, ja hävitin vahingossa koodin. Nyt en löydä sitä mistään. Pelasta päiväni, kerro se minulle!

Haikeudella luovun - myymisen vaikeudesta

Oletteko kiinnittäneet huomiota siihen miten usein tässä maassa myydään käytettyä tavaraa haikeudella luopuen? Olipa kyse sitten lastenvaunuista, välikausivaatteista tai kolmipyöräisestä josta puuttuvat polkimet (kyllä, sellainenkin oli myynnissä huuto.netissä - laittakaapa varsin hakusanaksi 'haikeudella' ja hämmästykää tuloksista), itkee kansakunta ihanien tavaroidensa perään jotka kuitenkin on erinäisistä syistä myytävä.

Itseäni tämä ärsyttää. En halua lapselleni toppatakkia jolla on elämäntarina tai mekkoa jolla on historia. Minua kiinnostaa vain se missä kunnossa tuote on, onko sitä kenties pesty paljon (ulkovaatteet) ja tuleeko se ehkä perheestä jossa on lemmikki. Pelkät faktat riittävät. Kuitenkin esimerkiksi huuto.netissä tuntuu olevan lähes kirjoittamaton sääntö laittaa myynti-ilmoitukseen kuinka vaikkapa vaunut olivat niin ihanat ja kuosi niin kaunis ja käytännöllisetkin vielä, ja nyt niistä täytyy haikeudella luopua ja että en luopuisi ellei sitä ja tätä.

Onko tuosta fraasista tullut sellainen pakollinen, tyhjää koliseva myyntipuhe silloin, kun haluaa ilmaista ostajaehdokkaille että tämä tuote tulee hyvästä perheestä ja on harkinnan arvoinen? Se, että myyjä luopuu haikeudella ei kuitenkaan anna tuotteelle lisäarvoa. Tunnearvoa kun ei voi kääntää rahaksi eikä haikeudella luopuminen kerro itse tavarasta mitään. Ihmiset tuntuvat kuvittelevan että ruman tai hyödyttömänkin tavaran saa kaupattua käypään hintaan kun siitä luopumista vähän surkutellaan.

Pyydänkin teiltä, hyvä Suomen kansa, myyntitekstejä joissa nojataan vain ja ainoastaan rehellisiin faktoihin. Jos on haikea olo, kaupasta voi hakea lohduksi suklaata ja sitten illalla sohvalla nenäliinan kanssa tehdä surutyötä. Mutta ostajan ei tarvitse tätä tietää.

Terapianuket #6 - Parisuhteen laatuaika

Kuinka tehdään tyttöön vaikutus

Pääsin tänään todistamaan ensimmäistä kertaa kun kuopus yritti tehdä tyttöön vaikutuksen. Toki tässä ei vielä ole kysymys mistään romanttisesta virityksestä koska kaverilla on ikää 2 v 2 kk, mutta sen verran ihana oli kuitenkin esikoisen luokse leikkimään tullut kerhokaveri että kaikki keinot otettiin käyttöön.

Ensin sotkettiin tyttöjen leikit ja siihen vähän päälle haukuttiin tyhmäksi. Kun tästä ei provosoitunut kuin äiti joka poisti häirikön huoneesta, niin uusi yritys otettiin lounaspöydässä. Veistä heiluttelemalla ja huutavaksi merirosvoksi tekeytymällä sai vain uudet lähtöpassit muttei juurikaan ihailevia katseita.

Koska aika alkoi käydä vähiin ja päiväunet uhkaavasti lähestyivät, piti ottaa käyttöön järeämmät aseet. Poika yritti sylkeä tyttöjen päälle sekä nuolla heitä, mutta kun tämä sai aikaan vaan hylkimisreaktion, oli aika vetää esiin temppujen grande finale. Housut olivat jo sopivasti poissa kun oikea määränpää oli potta, joten pääsimme nauttimaan ensiluokkaisen hienoista pyllistyksistä.

Tässä vaiheessa oli jo ahdistavaa tajuta olevansa tämän entisen mallilapsen äiti ja perimmäisesti kaikesta vastuussa. En enää koskaan, ikinä, arvostele pikkulasten vanhempia tämänsuuntaisesta (häiriintyneen oloisesta) käytöksestä. Näköjään siihen ei aina voi kasvatuksellakaan vaikuttaa.

Ystävällisesti kertokaa minulle että nämä temput jalostuvat kun ikää tulee. Olisi ikävä saada yläasteelta kotiin postia että poika on pyllistänyt ihastuksensa kohteelle koulun aulassa.

Talven topat pois!

Hurraa! Viimeisetkin talven topat pesty ja kuivumassa ja osa jo myyty! Kyllä, olen vähän myöhässä tämän projektin suhteen, mutta onpahan nyt vihdoin hoidettu.

Kannattaisikohan nuo haalarit ja takki kaupata jo nyt vai odottaa syksyyn? Jaksaako kukaan pohtia talvihaalareita kun ilmat vaan lämpenevät?

Äänetön agentti

Esikoinen huomasi sen ensin.

Leivänpaahtimeen oli piirretty tussilla. Mitäs tuosta, meillähän on vesiliukoisia lastentusseja.

Mutta sitten näin pöydällä tämän.

Menikin juuri astetta vaikeammaksi.

Kuopus on erikoistunut hiljaisiin, mutta sitäkin näyttävämpiin temppuihin koskien sisustusta, omaa terveyttään tai yleistä turvallisuutta. Viime vuonna soitin kolme kertaa Myrkytystietokeskukseen tiedustellakseni olisiko jokin näistä ideoista kenties kuolemaksi:

1. Söi WC-raikastimen. Tuloksena sitruunanraikas hengitys ja ohje tarkkailla lapsen vointia. Saavat kuulema useamman soiton päivässä koskien WC-raikastimia, jostain syystä ne ovat yksivuotiaiden suosikkeja.
2. Joi siskon saippukuplanesteet. Tällä kertaa meitä neuvottiin olemaan ravistelematta lasta antamatta lapsen hyppiä, ettei neste ala kuplia ja joudu vahingossa hengitysteihin.
3. Onnistui keplottelemaan patterit kaukosäätimestä ja imeskeli niistä napanesteitä (patteri oli vuotanut hieman). Saimme ohjeeksi juottaa lapselle maitoa happojen neutraloimiseksi.

Viimeisimmän soiton soitin viime viikolla, kun poika oli löytänyt eteisestä isän laukun ja kaivanut sieltä käsiinsä tyhjiä irtonaisia Burana-pakkauspalasia, siis niitä kun leikataan levystä muutama lääke mukaan. Koska lapsi ensin kielsi syöneensä lääkkeitä ja sitten iloisesti tunnusti rikkomuksen, piti jälleen kaivaa puhelin käteen ja soittaa jo tutuksi tulleeseen numeroon vaikka todennäköisimmin oli kyse vain tyhjästä hylsystä. Nähtävästi kaksikaan 400 Buranaa ei vielä uhkaa uteliaan kaksivuotiaan henkeä.

Viimeisin turvajärjestely kotona on parvekkeen lukitseminen ja avaimen piilottaminen. Kaveri on nimittäin nyt alkanut karkailla, ja kotona se tarkoittaa parvekkeen oven avaamista hiiren hiljaa ja ulos livahtamista. Kuluneella viikolla hän ehti kaverinsa kanssa karata puistosta siten että seisoskeli jo läheisen tien jalkakäytävällä tien ylittämistä miettien. Tänään viimeksi takavarikoin häneltä Puky-potkupyörän koska hän paineli sillä pitkin pyörätietä ja kohti autotietä nauraen ja kaikille pysähtymiskäskyille pitkät haistattaen. En olekaan pitkään aikaan juossut niin lujaa.

Siinä missä esikoinen ähelsi, menetti hermonsa, vaati apua, kiljui ja lauleskeli touhutessaan, tämä kaveri vain toimii. Ei ääntäkään ja agentti on jo seuraavan tehtävän kimpussa. Intoa on huomattavasti enemmän kuin älyä. Nyt pitää kai vain odottaa ajan kulumista.

Lopuksi: taikasieni voitti Pikku-Picasson 6-0:

Vain pieniä, haaleita naarmuja on nähtävissä, ne toivottavasti lähtevät kun vaan jaksaa vielä sienellä hinkata. Kuinka olen koskaan voinut tulla toimeen ilman tätä loistavaa keksintöä! Suosittelen lämpimästi kaikille muillekin kaksivuotiaiden äideille.

Koti kaaoksessa

Kerhoaamu oli lennokas. Vaikka kuinka muka pitäisi olla aikaa aamulla, olemme käytännössä kuitenkin lähes aina myöhässä esikoisen yhdeksältä alkavasta kerhosta, joka sentään sijaitsee vain parin sadan metrin päässä kodistamme. Kaikki tuntuu meillä olevan aina hukassa, kaikennäköisiä pinoja lojuu siellä sun täällä, kakkahätä tulee kriittisellä hetkellä (siis lapsille), kaikki vaatteet ovat pesussa, yksi päättää eteisessä ettei osaakaan enää pukea kenkiä jalkoihinsa, lapset riitelevät siitä kumpi saa tilata hissin.

Siinä vaiheessa kun pääsimme kerholle ja huomasin esikoisen astmalääkkeiden unohtuneen kotiin, olin jo siinä pisteessä että olisin voinut pienestäkin provokaatiosta piestä seuraavan vastaantulijan. Missä vaiheessa elämästäni tuli tällaista kaaosta? Vaikken ikinä vaihtaisi lapsiani pois, välillä kaipaan kovasti niitä aikoja jolloin mikään kotona ei liikkunut ellei sitä itse liikuttanut. Vapaa-aikansa saattoi käyttää kuten itse halusi. 

Tänään turhauduin lopullisesti siihen, että vaikka kuinka siivoan ja pesen pyykkiä ja laitan ruokaa niin heti kohta kämppä on sen näköinen kuin siellä olisi mellastanut hunnilauma. Enkä todellakaan ole niitä ihmisiä jotka nauttivat siivouksesta tai kokevat sen jollain muotoa rentouttavana. Lähes kaiken sen 'vapaa-ajan' jonka päivällä saan silloin kun kuopus nukkuu ja esikoinen katsoo Barbie-DVD:tä käytän itsekkäästi omiin puuhiini enkä kotihommiin.

Haaveissani, tai siis siinä utopistisessa unelmassa että lapset olisivat edelleen olemassa mutta minulla olisi runsaasti syyllisyys- ja lapsivapaata aikaa sekä mukavasti käyttörahaa, puuhastelisin päivät pitkät kaikkea mukavaa. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka koko kodin siivottuaan valittavat ettei heillä ole mitään tekemistä. Minä sisustaisin, ompelisin, ostelisin lastenvaatteita, menisin valokuvauskurssille, lukisin roskaromaaneja yömyöhään, ostaisin Playmobil-leluja ja pyhittäisin niille kokonaisen huoneen ja rakentaisin sinne Playmobil-kylän, kuvailisin Terapianukkeja ja istuisin kavereiden kanssa ydinkeskustan kahviloissa juomassa ylihintaisia erikoiskahveja.

Poden syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi aikuinen ja käytä enemmän aikaa kodin puunaamiseen. Taidan olla vähän laiska. Omalla äidilläni oli aikanaan kolme pientä lasta ja kaikki liinavaatteet kaapissa silitettyinä, eikä meillä silloin ollut edes astianpesukonetta.

Kuinka saisin siirrettyä samaa itseeni? Tarvitseeko? Voisiko puolisotkuisesta kodista oppia jopa nauttimaan ja samalla hyvällä omallatunnolla surffata netissä ja syödä suklaata? Vai onko tämä kotikaaos merkki luonteenheikkoudesta?

Kesää H&M:stä

Tein tänään inventaaria lasten kesävaatteista, ja saldo jäi melkolailla miinuksen puolelle. Olen hamstrannut kuopukselle muutaman t-paidan ja shortseja alesta, mutta siihen se melkein onkin jäänyt. Esikoinen on kasvanut ulos lähes kaikista t-paidoistaan, tarvetta oli myös hellemekolle ja legginsseille. Koska aurinkorasvaostokset piti tehdä tänään, käväisin samalla myös H&M:ssä täydentämässä varastoja. Tälle kesälle sieltä olisi löytynytkin vaikka mitä ihanaa, erityisesti tytöille. 

Esikoinen valitsi itse yhden beigen t-paidan, loput omat ehdotukseni menivätkin yllättäen läpi, joten tiedossa on sinistä ja raitaa. Poikien tupla T-paitasetit olivat melko tylsän värisiä, mutta koska hinta oli houkutteleva (7,95 € kahdesta paidasta), lähti sieltä kuitenkin mukaan, yllättäen, harmaata ja raitaa. Oma makuni näyttää vaan yksinkertaistuvan. Nuo farkkushortsit ovat aivan huiput, itseasiassa vain farkun näköistä ohutta puuvillaa, varmasti todella mukavat kesäleikeissä, lahkeet saa polven peitoksi kun ne laskee alas. Karhupaita on aivan ihastuttava!

Pakko oli jarrutella, muuten olisin napannut mukaani molemmille myös nuo kuvan tennarit, erityisesti hopeanväriset olivat aivan ihanat. Pysyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassani ja lasku jäi alle budjetoidun 50 euron. Näillä mennään komeasti kohti kesää.

Legginsejä ja trikoohameita tarvitaan vielä esikoiselle, mutta minulla on ollut viimekesästä saakka vino pino trikoita odottamassa ompeluinspiraatiota, joten kohta laitetaan kone laulamaan.

Viking sandaalit kesään

Olen etsiskellyt lapsille puistosandaaleja. Viime vuonna esikoisella oli käytössään Cirafin umpikärkiset tekstiilisandaalit, jotka olivat sekä edulliset, käytännölliset että kestävät. Niihin olin satsannut kaikki toiveeni tällekin kesälle, mutta eipä vaan ole kaupoista löytynyt. Joko eivät ole vielä tulleet tai sitten samaa mallia ei vaan enää tehdä. 

Jos minulla olisi tähän sandaaliasiaan käytettävissäni paljon rahaa tai vastaavasti vain yksi lapsi, ostaisin mieluiten ihanat Camperin sandaalit.

Kuva Camper

Kun kuitenkin eletään tätä vallitsevaa todellisuutta, on joistakin toiveista tingittävä. Katse kohti muita sandaaleita siis. Umpikärkiset olivat edelleen toivelistalla ykkösenä, mutta viikonloppuisella mummolareissulla Ouluun bongasin paikallisesta Prismasta viimekauden avokärkiset Vikingin sandaalit. Kauneinta niissä oli -30% -hintalappu.

Tässä siis meidän tämän kesän glamouria. Ei ehkä ihan sitä linjakkuutta ja trendikkyyttä mitä olin ajatellut, mutta edullisesti ja vielä lasten rakkaan mummin kustantamana. Toivottavasti ainakin käytännölliset, nämä kun voi pestä 30 asteessa pesukoneessa. Vähän jännittää tuo avokärki meidän ikiliikkujilla (ovatko varpaat aivan ruvella ja hiekat aina jalanpohjan alla?) mutta meillä on ollut Vikingiä useana vuonna välikausilenkkareissa, ja nyt kokeillaan samaa merkkiä sandaaleissa. Istuvuus on ainakin meidän leveäjalkaisille hyvä. 

Esikoinen oli vilpittömän ilahtunut omistaan. Pinkit sandaalit ovat olleet toivelistalla jo pitkään. Huokailin hieman tuota väriä kunnes mieheni hyvin käytännöllisesti kysäisi että "kuka niitä pitää, sinä vai tytär"? Aivan totta, sandaalien käyttäjän tyytyväisyys on tärkeintä, taas kerran.

Klip klop kesään siis!

Kumpaan leiriin sinä kuulut: avokärkisten vai umpikärkisten sandaalien kannattajiin?

Marimekon aarteita 70-luvulta

Sain äidiltäni Marimekon kaavoja jostain 70-luvulta, Ritsa-essua ja Rimpsu-mekkoa varten. Aivan hurmaavat mekot, ja harmittaa että ovat vain 80-100 cm. Ajattelin tässä kevään aikana pyöräyttää kuitenkin tuosta essusta askarteluessun esikoiselle, koska leveys ainakin riittää varmasti. Täytynee sitä varten käydä palanen aitoa Marimekon kangastakin.

Ihanat aarteet! Tekeeköhän Marimekko edelleen lastenvaatekaavoja?

PS. Onko muilla ollut Bloggerin kuvien lataamisen kanssa ongelmia? Viimeaikoina on saanut odottaa todella kauan että kuvat latautuvat!

Hyvää äitienpäivää!

Hyvää äitienpäivää kaikille teille ihanille äideille! 

Meidän äitienpäivään on kuulunut sukulaisvierailua, kävelylenkkiä, ravintola, ulkoleikkejä ja päivän päätteeksi sauna. Elämää siis. 

Jaan teille viisivuotiaalta tyttäreltäni saamani äitienpäivävinkin koskien lahjoja:
"Muista sitten aina kiittää vaikka se lahja olisi ruma koru tai jotain".

Olen niin kiitollinen, että saan olla juuri näiden kahden rakkaan äiti.

Terapianuket #5 - Lomamatka

Häähumua

Tänään vietettiin siskoni häitä kauniissa ravintolassa Espoossa. Upea paikka meren äärellä,  kaunis morsian ja komea sulhanen. 

Juonsin ohjelmaa, häissä oli ihana ja rento tunnelma, hyvää ruokaa ja kauniit koristelut. Sain luvan jakaa täällä hääparista kuviakin, mutta taidan kuitenkin jättää ne vielä omalle koneelle kunnes hääpari itse on ne nähnyt ja ovat saaneet laskeutua arkeen kaikesta häähumusta.

Nyt me kaikki kolme siskosta olemme naimisissa, aika hurjaa. Ensin minä, sitten nuorin ja viimeisenä meidän villikko. 

Mukavaa viikonloppua kaikille!

PS. Blogi juhli eilen kolmekuukautissynttäreitä! Olen todella iloinen siitä kuinka jo pienessä ajassa on moni jäänyt seuraamaan näitä välillä hieman älyvapaitakin juttuja, ja niin moni on kommentoinutkin kirjoituksiani! Kiitos teille ja tervetuloa kaikki uudet lukijat! Olen teistä tosi iloinen!

Yksi viileä kesä, kiitos!

Kevät on vihdoinkin tullut, linnut laulelevat puissa, ruoho alkaa vihertää ja mittari näyttää melko kesäisiä asteita. Rakkautta ilmassa, luonto tekee uutta jne.

Ei kyllä sydäntä lämmitä tällä äidillä. Jossain tässä lasten saannin jälkeen minusta on tullut helteitä vihaava, liiasta lämmöstä ahdistuva anti-aurinkoihminen. Helteistä saattoi nauttia vielä silloin kun ei ollut lapsia, mutta viimeisimmät kesät eivät ole olleet mitenkään erityisen helppoja. Viime kesää parjataan edelleen, mutta minusta oli ihanaa että oli viileää ja sateista. Kesällä lämpötila ei saisi missään nimessä kohota yli +24 astetta, ja taivas saisi mieluiten olla puolipilvinen. Miksikö?

Lapset eivät nuku päikkäreitä. Kuopus ei nukkunut tänään lainkaan päikkäreitä koska parvekkeella oli liian kuuma. Huonolta näyttää, koska ei se ilma tästä nyt ainakaan viilene kesää kohti. Kaveri on nukkunut päikkärinsä ulkona koko elämänsä ajan lukuunottamatta kuumepäiviä, joten tulossa on melkoisia taisteluita. Sisällehän se nyt pitää alkaa siirtää joka tapauksessa koska jalat alkavat rötköttää rattaiden reunan yli, mutta se oli tarkoitus tehdä sitten joskus.

Iho alkaa kutista. Itkettää jo valmiiksi kun mietin taas tulevaa aurinkorasva/hikikutinarumbaa, joka ainakin meidän meidän atoopikoilla näyttää toistuvan kesästä toiseen. Ei löydy sellaista aurinkorasvaa joka ei ärsyttäisi iholla tai niin viileää paikkaa jossa ei nousisi hiki joka sekin nostaa ihottuman ja tuo mukanaan syyhyn kaltaisen olotilan. Tuloksena on raapivia ja kitiseviä lapsia ja yksi väsynyt ja kiukkuinen äiti.

Esikoinen pelkää hyönteisiä. Hyönteisiä ei Suomen kesästä puutu. Monta rattoisaa hetkeä luvassa.

Koska kesällä on aina valoisaa, herätä voi jo ennen kuutta. Siis lasten mielestä. Se linnunlaulu ei paljoa riemastuta kun löytää itsensä lukemasta moottoriajoneuvo-aiheisia kuvakirjoja sohvalla klo 5.47.

Siitepölyallergia ja heinänuha. Ei kai tarvitse enää tarkentaa?

Yleinen tuskanhiki koska kaikkialla on kuuma. Kotona on kaksi viime kesää ollut puolisiedettävää, koska mies metsästi toissa kesänä meille kaupungin viimeisen ilmanjäähdyttimen, ilman sitä olisimme todella olleet pulassa. Hellan levykään ei kuumene niin nopeasti kuin 70-luvun kerrostalo kun aurinko oikein alkaa porottaa.

Anteeksi jos täällä nyt on henkeen ja vereen joku helleihminen, mutta rukoilen viileää kesää. Tiedätte sitten ketä syyttää jos aurinko ei juuri paista.

PS. Kyllä siinä kesässä muutama kiva juttukin on, kuten puiston uima-allas, ystävät, jäätelö, purjehtiminen ja loma. Kun vaan ei aurinko paistaisi liikaa.

Palatako töihin?

Keväässä on näköjään jokin erikoinen juttu koska myös viime vuonna tähän aikaan pohdiskelin samaa asiaa: palatako syksyllä takaisin töihin? Olen siinä onnekkaassa asemassa, että minulla on odottamassa vakituinen työpaikka hyvässä isossa yhtiössä, joskin työtehtävät paluun jälkeen ovat vielä auki.

Mieheni on jättänyt asian päättämisen minulle, kotona voisin olla siihen saakka kun kuopus täyttää kolme vuotta (maaliskuu 2014) tai palata töihin nyt jo siis aiemmin. Lähinnä olen miettinyt ensi syksyä. Kenties viimeinen 'rakkauden kesä' puistossa ihanien ystävien ja puistoväen seurassa ja sitten sorvin ääreen?

Vielä muutamia päiviä sitten julistin että lapset ovat pieniä vain hetken ajan, ja että kyllähän sitä ehtii ihminen työtä elämässään tehdä, mutta jokin kumma kaipuu vetää myös toisaalle. On jotenkin ihmeellinen himo päteä hieman, tehdä omaa juttua ja saada siitä vielä ihan kohtuullista palkkaa. Päätökset pitäisi pikkuhiljaa alkaa tehdä, jotta kaikilla osapuolilla, päivähoitoa unohtamatta, olisi aikaa järjestellä tulevaa.

Suurin 'mutta' tulee tutulta syyllisyysosastolta: vaikka tiedän että viisivuotias on jo melko vanha eikä syksyllä 2,5 vuotiaskaan ihan vauva ole, niin silti käy mielessä että voiko ne nyt noin vaan viedä vieraan hoidettavaksi. Pois kotoa. Pois äidin luota. Voinko minä jättää kaikki ihanat puistoäidit ja elintärkeät sosiaaliset ympyrät, naisten parisuhde- ja perhekeskustelut, arjen ihanan rytmin ja altistua sille pelolle että kohta olen niissä ympyröissä vain vierailija?

Olen nyt keväällä käynyt aivan toisen alan osa-aikatöissä 1-3 päivää viikossa ja se on ollut todella virkistävää. Lapsia on hoitanut mieheni, joka olikin jo pitkään toivonut enemmän aikaa arjessa lasten kanssa. Lastenhoidon suhteen ei siis ole ollut mitään murehdittavaa, mutta pärjäävätkö kullanmurut poissa kotoa? Esikoinen on äännähdellyt viime aikoina siihen suuntaan, että äiti saisi olla enemmäinkin kotona, tai mieluummin hän pois kerhosta, äidin kanssa koko ajan. Tämä on tietysti vaihe, mutta jotenkin kammoan sitä hetkeä kun alan jättää itkeviä ja kädessä kiinni roikkuvia lapsia päivähoitoon. Koenko silloin suurta syyllisyyttä että jätin kotiympyrät omista, itsekkäistä syistä?

Tiedän, että monet lähtevät töihin paljon, paljon aikaisemmin. Jokainen tekee omat ratkaisunsa sen mukaan mikä kunkin perheelle on parasta. Mikä on parasta minun perheelleni? 

Periaatteessa minulla ei ole mitään hätää kotona, työpaikkakin odottamassa, mutta nyt olen ollut pois työelämästä jo 5 vuotta ja pari kuukautta päälle ja se tuntuu jo pitkältä ajalta. Osa minusta haluaisi jo istua tärkeänä palaverissa, kävellä kaupungilla korkokengissä (tai ihanissa saappaissa), meikata itsensä taas ihmisen näköiseksi ja lounastaa ilman että toimii koko ajan myös tarjoilija/siivoojana. Kunnon palkkakaan ei olisi hassumpi juttu. Lisäksi on pieni pelko peräpuolessa että minunkin osaamiseni vanhenee, kuka minua kohta enää haluaa töihin?

Ratkaisujen aika alkaa olla pian. Ja kun ratkaisun tekee, tuleeko sitä katumaan?

Viisas (hullu) ostaa jemmaan

Muu maailma elää toukokuuta 2013, oma mieleni askartelee jo keväässä 2014. Kävin nimittäin viime viikolla hyödyntämässä ensi kevättä varten Polarn O. Pyretin kanta-asiakastarjouksen sen viimeisenä päivänä: -20 % koko valikoimasta kun ostaa kolme tuotetta tai enemmän.

En suinkaan ostanut lapsille vaatetta tulevaan kesään tai muuta ajankohtaista, vaan pamautin kaikki manit kiinni ensi vuoden kevään kuoritakkiin ja windfleeceen. Lapseni ovat nyt täten ulkovaatetettuja aina syksyyn 2014 saakka. Mitäs siihen sanotte, hä?

Ensi talveksi molemmille on jemmassa Molon Polaris-talvihaalarit (Black Navy 98 ja Flamingo 116) ja kuopukselle myös Molon Castor-toppatakki (Space 98), esikoiselle Jonathanin toppahousut (ostettu jo viime kevään alesta!, koko 116) ja lajitelma toppahanskoja. Puuttuu siis takki esikoiselle ja housut kuopukselle.

Kengistä löytyy esikoiselle Kangaroota sekä Vikingiä, ja kuopukselle myös Viking. Toivotaan, että kokonumeroarvonta pitää kutinsa.

 
Kevääksi 2014 on luvassa melkoista väriloistoa: pienemmälle on siskolta jääneet KappAhlin kuorivaatteet sekä tänä keväänä ostettu Po.P:in keltainen windfleece, isosiskolle taas ne Polarn O. Pyretin ostokset, vain housut puuttuvat (ne ehtii hyvin vielä ostaa KappAhlin -25 % alennuksella). 

Sisävaatteita on kaapissa suurehko pino odottamassa muksujen kasvua. Kirppareilta, alennuksista ja nettikaupoista, mistä nyt on mitäkin halvalla saanut. Nyt olleeseen Polarn O. Pyretin tarjoukseen ostin kolmanneksi tuotteeksi kuopukselle kevään raitapaidan oranssina. Ihana on, eikä mene edes jemmaan vaan pidetään nyt.

Paljon olen säästänyt siis. En edes uskalla ajatella mikä on varaston arvo tällä hetkellä. Tartuin PO.P:in tarjoukseen koska todennäköisesti emme tule olemaan maisemissa kun kesä-alet alkavat, lisäksi jo nyt sain metsästää oikeita kokoja pitkin pääkaupunkiseutua kun olivat käyneet niin vähiin. Lisää ei kuulema enää kauppoihin tule välikautta, niillä mennään mitä nyt on jäljellä. Kampista sain viimeisen takin koossa 122 ja Flamingosta hain windfleecen.

Silloin tällöin mieli muuttuu tai tulee huteja ja kiertoon lähtee milloin mikäkin hankinta. Vaihdoin viime syksynä Ticketin alesta ostetut talvihaalarit Molon alesta ostettuihin haalareihin ja tänä keväänä keikautin viime syksyn alesta ostetut Po.P:n tummansiniset kuorivaatteet erivärisiin kuorivaatteisiin. 

Syynä jemmailuun on (kuviteltu) säästö. Ja onhan sitä tullutkin, nyt meillä ulkoillaan 14 euron ulkohousuilla, ensi keväänä 16 euron toppahousuilla jne., en voi vastustaa hyvää alennusta.

Nyt kaikki jemmapetterit, tässä tulee haaste:

SHOW US YOUR STASH!

Olisi hauskaa nähdä mitä kaikkea siellä kaapin pohjalla ja nyssäköissä odottaa seuraavaa/seuraavia kausia! 

PS. Näin muutama päivä sitten Jumbon supermarketissa perheen, jonka molemmilla lapsilla oli keltaiset Picot. Piti tämäkin nyt vaan raportoida. Terkut teille, jos tunnistitte itsenne!

Vappu ja Po.P:in windfleecet

Vappua vietimme ihan kotosalla ja vappupäivänä nautimme puistopiknikin naapuruston lapsiperheiden seurassa. Meidän alueellamme on mahtava leikkipuisto jossa minulla ja lapsilla on ollut ilo ja onni tutustua ja ystävystyä monen ihanan aikuisen ja lapsen kanssa. Useasta puistoäidistä on tullut sellainen ystävä, jonka kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut sen kummemmin sensuroimatta. Silloin tällöin me äidit, joita on reilusti toistakymmentä, myös vietämme yhteistä aikaa ilman lapsia lähtemällä ulos syömään tai järjestämällä saunaillan.

Vanhanajan yhteisöllisyyttä löytyy myös siinä, että vuoroin voimme katsoa toistemme lasten perään puistossa tai kotona, kaikilla on oikeus komentaa kaikkien lapsia ja apua löytyy tarvittaessa. Yksi tärkeimmistä jutuista on tietenkin se korvaamaton vertaistuki: kun kaikilla on pieniä lapsia, on tärkeää saada kuulla ettei ole ainoa jolla joskus keittää. Itselläni tunteet tasautuvat monesti jo siinä, kun asian saa purkaa puistossa. Olette ihania, puistoäidit!

Vappuna testasimme Polarn O. Pyretin windfleecet. Ovat ne olleet takin alla käytössä toki, mutta nyt pääsivät ulkoilemaan ihan yksinään. Veikkaanpa, että näistä tulee meillä kesän käytetyimmät takit. Kauniit kuin karkit ja tuulenpitävinä juuri sopivat vilpoiseen kesäiltaan tai vähän tuuliseen aurinkoiseen kevätpäivään.

Molempien koot ovat melko sopivat, kuopukselle olisin voinut ottaa ehkä isommankin koon. Hänellä on nyt sekä takki että windfleece kokoa 92 ja nyt jo vaikuttaa siltä että ainakaan kuoritakilla emme selviä syksyyn saakka. Windfleece varmaankin menee koska siitä on nyt hihan resorit vielä käännettynä. 

Syksylle ei kuopukselle tarvitakaan ostaa uutta kuoritakkia, sillä siitä eteenpäin on varastossa odottelemassa esikoisen takkeja koosta 98 eteenpäin. Ihanaa säästöä, mutta olisihan se ollut kiva päästä säätämään uutta takkia hänellekin... If you know what I mean.  

Esikoinenkin on jo vaatetettu pitkälle, käytin nimittäin hyödykseni Polarn O. Pyretin kanta-asiakastarjouksen ja ostin hänelle ensi kevääksi jemmaan kuoritakin sekä windfleecen. Niistä seuraavassa.