Blogin kirjoittamisesta

Blogi täyttää huomenna neljä kuukautta. Tässä ajassa olen huomannut että blogista on tullutkin hieman erilainen kuin olin siitä alunperin kaavaillut. Olin nimittäin ajatellut että kirjoittaisin enimmäkseen lastenvaatteista ja -tavaroista, mutta kun sain muutaman lastenvaateaiheen alta pois alkoikin pääni työntää ulos kaikenlaista juttua jota en ollut ollenkaan osannut kuvitella kirjoittavani. 

Lastenvaateaiheet jäivätkin yllättäen vain sivujuoneksi - ymmärsin että olen niitä ihmisiä jotka kipuilevat vain niiden oikeiden ulkovaatteiden löytymisestä ja kun tämä tehtävä on selvitetty, käyn tyytyväisenä hakemassa muutaman kivan vaatteen yleensä ketjuliikkeistä tai Polarn O. Pyretistä niistä sen kummemmin kriiseilemättä. Opin, että tykkään lukea niin sanottuja lastenvaateblogeja mutta en itse osaa sellaista kirjoittaa. Sen sijaan huomasinkin kirjoittavani huomattavan sekalaisista aiheista ja tämän lisäksi eräänä kauniina talvipäivänä mielikuvitukseni lähti liikkeelle ja syntyi ensimmäinen osa Terapianukkeja. Mietin voiko tällaisia nyt edes laittaa blogiin ilman että menettää sekä maineensa että uskottavuutensa, mutta koska itselläni oli kuvia ottaessani ja käsitellessäni tosi hauskaa, päätin uskaltaa.

Muut aiheet syntyvät melkolailla itsestään. Jotkut postaukset ovat jo jonkin aikaa tehneet tuloaan ja kypsyneet vähitellen pääkopassa, toiset syöksyvät näppäimistön kautta tyhjälle sivulle kuin itsestään. Osan inspiroi arki ja toiset ovat pidemmän pohdiskelun tulosta. Jotkin jutut saavatkin kirjoitettuna aivan erilaisen muodon kuin miksi ne olin ajatellut. Välillä lopputulos yllättää itsenikin. Yhteistä kaikille jutuille on se, että nautin kirjoittamisesta suunnattomasti.

Joskus mietin että tämä on melko skitsofreninen blogi. Että olisiko parempi valita jokin punainen lanka, tyylisuunta, aihepiiri ja pysyä siinä uskollisesti. Mutta sitten olen ajatellut että on paras jatkaa kirjoittamista 'tajunnanvirtana', sen mukaan miten henki kuljettaa. Välillä juttua on valmiina jonoksi asti, mutta väliin mahtui myös yksi melko kuiva kausi, sellainen joka sai epäilemään koko blogin kirjoittamisen mielekkyyttä. 

Yksi hidastajista on arvostelluksi tulemisen pelko. Yhdessä vaiheessa se meinasi lamaannuttaa. Mielessä kävi että mitä järkeä on pitää blogia, jos aina jutun julkaisun jälkeen saa pelätä minkälaisia kommentteja saa tai vielä pahempaa - ei saa niitä lainkaan. Sillä jos kirjoittaisin tätä vain itseäni varten olisi oikeampi osoite päiväkirja.

Päivän tunnelmia

Paljon olen myös pohtinut mitä haluan itsestäni, perheestäni ja kodistani paljastaa. Mikä riittää lukijoiden kiinnostuksen ylläpitämiseksi? On useita upeita blogeja joiden kirjoittajat päästävät lukijat sisälle kotiinsa, perhealbumeihinsa ja joskus jopa syvälle henkilökohtaiseen elämäänsä. 

Minun ja mieheni yhteisestä päätöksestä lastemme kasvot on kuvissa pikselöity tai vastaavasti heistä on paljon kuvia joissa he seisovat selin kameraan tai näkyvissä on osa sivuprofiilista. Tämä karsii luonnollisesti pois monta todella hienoa kuvaa jotka täydentäisivät kirjoittamiani juttuja upeasti. Tämänkin varotoimenpiteen jälkeen huomaan usein miettiväni, ovatko kuvani vieläkin liian paljastavia. Kotiani en ole myöskän halunnut pieniä vilahduksia lukuunottamatta lähteä kuvaamaan, osin kyse on pyrkimyksestä yksityisyyteen, osin siitä ettei meidän kotimme muutenkaan varsinaisesti ole juttumateriaalia 'Kauniit Kodit' -lehteen.

Mitä tulee kuviin itsestäni, olen yhden täällä julkaissut ja luulen että se saa toistaiseksi riittää. Tärinät tuntuvat vieläkin. Siinä missä lapsista saa mennen tullen mahtavia kuvia, olen itse mielestäni melko epävalokuvauksellinen. Todennäköisesti tämä on vain jokin bugi omassa mielessäni, mutta sen kanssa eletään. 

Parisuhteeni lähemmän tarkastelun ja ison osan henkilökohtaista elämääni olen myös halunnut rajata blogin ulkopuolelle. Kameralle tallentuu vain osa meidän tekemisistämme; paljon eloa, oloa ja reissuja jää blogin ulkopuolelle. Jäljelle jää siis kasa sekalaisia mutta mielikuvituksella ja sydämestä kirjoitettuja juttuja. Haluni on olla aito siinä mitä kirjoitan. Jos tunnen tarvetta kiillottaa jotain aihetta tiedän, ettei minun silloin siitä kuulu kirjoittaa.

Iso kiitos kaikille teille, jotka luette ja kommentoitte! Blogin kirjoittajat haluavat yleensä olla vuorovaikutuksessa lukijoidensa kanssa, ja tämä pätee myös minuun. Te olette todella tärkeitä ja ilman teitä tätä blogia ei olisi - tyhjyyteen ei jaksaisi kauan huudella. Päivittäisiä lukukertoja on 300-400, eikä se ole ihan pieni määrä ottaen huomioon että vielä muutama kuukausi sitten tätä blogia ei ollut olemassakaan. 

Tervetuloa vielä kaikille teille uusille lukijoille ja toivottavasti pysytte matkassani vielä pitkän aikaa!