keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kun kinkkukin on liian liukasta



Elämää viisi- ja kaksivuotiaiden kanssa ei voi väittää tunneköyhäksi. Pienempi tekee ensimmäisiä tutkimusmatkojaan oman tahdon maailmaan ja vanhempi kiukuttelee olemassaolonsa yleistä tuskaa.

Tavallisena päivänä kohtaan tunteita laidasta laitaan: "Äiti, sä oot mun rakkain äiti" -tunnustuksista "Mua inhottaa, inhottaa!" -purkauksiin (viisivuotias) ja "Eiiii haua", "Ei tuje" -huutoihin (kaksivuotias). Eräällä aamupalalla oli kinkkukin isomman mielestä liian liukasta. Valittamisen ja raivostumisen aihetta tuolla kuumaverisellä verbaaliakrobaatilla löytyy lähes joka asiasta: kenkä on huonosti, housut puristavat tai ovat liian löysät, maito on väärässä mukissa, peruna on liian pehmeää, veli laulaa liian kovaa. Välillä meno uhkaa yltyä - ja yltyykin - lasten puolelta hieman fyysiseksi.

Meillä on muutamia perussääntöjä: tunteita saa tuntea, suuttua ja huutaakin saa, mutta ketään ei saa vahingoittaa, ketään ei saa haukkua eikä tavaroita saa rikkoa eikä heitellä. Viisivuotias istuu rikkomuksistaan jäähyllä. Kaksivuotias saa puhuttelun ja 'kevytjäähyn' omassa pinnasängyssään jos meno ei ala rauhoittua.

Eipä siinä mitään vaikka touhu onkin välillä melko kiivasta, mutta kuinka pysyä itse rauhallisena?

Roska-auto nimeltä Äiti

Olen nimittäin huomannut, että mikään ei syö aikuisen auktoriteettia yhtä tehokkaasti kuin riitelyssä lapsen tasolle sortuminen. Ja siellä sitä melko usein möngitäänkin. Kuitenkin lapsi kaipaa sitä, että aikuinen pysyy aikuisena, ottaa vastaan ja kestää sekä hyvät että pahat, tasoittaa pahimmat tunnekuohut ja jaksaa lohduttaa vaikka on juuri saanut päälleen ämpärillisen sitä itseään. Että aikuinen on turvallinen ja tukeva vaikka pieni maailma on menossa sijoiltaan.

Miksi se on välillä niin vaikeaa? Vaikka järki kertoo että nyt on vastassa täysin taantunut, primitiivireaktion saanut pieni lapsi, niin silti on helposti omakin levy kutosella saman tien. Pukeutumisdraaman lopuksi äidin eteisessä paiskomat kumpparit eivät taida opettaa lapselle ainakaan itsehillintää. Etäisyyttä pitäisi ottaa ja järkeä käyttää. Olla lempeä ja samalla tiukka, oikeudenmukainen ja terveillä rajoilla rakastava. Lämmin syli. Onneksi sekin onnistuu välillä.

Nyt kun olen lähes viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen käynyt säännöllisemmin osa-aikatyössä huomaan, että vaikka työkin on omalla tavallaan raskasta, auttaa se kummasti jaksamaan arjessa lasten kanssa. Olen päätellyt että mikä tahansa asia väsyttää jos sitä tekee vuosikausia joka ikinen päivä - tämä pätee myös lastenhoitoon. Muutama tunti kodin ulkopuolella auttaa itseäni kummasti palauttamaan perspektiiviä kotidraamoihin, olen pystynyt suhtautumaan moneen (tai edes joihinkin) asioihin rauhallisemmin kun en paini niiden parissa 24/7.

Jotkut omat ylilyöntini kirvelevät mielessäni varmaan pitkään - niissä tilanteissa olisi voinut - ja pitänyt toimia aivan toisin. Onneksi on kuitenkin aina uusi päivä. Ja joka ilta olen taas hieman viisaampi.


6 kommenttia :

  1. Niin totta! Välillä on kyllä todella tehtävä töitä, että pysyisi itse rauhallisena, ja pakko myöntää, että aina ei pysykään. Ja ei kyllä johda mihinkään, kun alkaa 3-vuotiaan kanssa kilpaa kiukuttelemaan!

    Kai tässäkin tosiaan joka päivä oppii ja kehittyy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lapset kyllä vetää sitä kiukuttelushow'ta ihan 6-0 jos siihen lähtee! Silti välillä sortuu. Onneksi väliin mahtuu myös järjenväläyksiä jotka ehkä pitkällä aikavälillä pelastavat paljon. :-)

      Poista
  2. Mahtava kuva! :)

    Olisikohan se aikuisenkin hermostuminen primitiivireaktio? En keksi muuta syytä sille, että menetän hermoni niin usein. :D

    Tuo osa-aikatyö varmasti auttaa antamaan perspektiiviä. Itsehän olen juuri palaamassa töihin. Uskon, että jaksan sitten vähän paremmin niitä kiukutteluja ja uhmakohtauksia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaiset parivuotiaat varsinkin ovat äärettömän hyviä kaivamaan aikuisesta esiin myös sen kaksivuotiaan, sitä vaan tahtomattaan taantuu. Oma osa-aikatyö on auttanut itseäni näkemään miten arvokasta aika lasten kanssa on. Harmi ettei sitä aina ihan hoksaa ennen kuin ottaa tilanteeseen etäisyyttä, mutta sellaista se elämä taitaa olla.

      Poista
  3. Totta tuokin mutta on sekin lapsen hyvä oppia ettei äitikään kestä kaikkea, että jossain kohtaa kuminauha ei enää veny vaan napsahtaa poikki ja että että vaikka äiti hermostuu ja heittää silloin ne saappaat menemään niin se maailma ei siihen kaadu ja kohta kaikki on taas hyvin. Kellään ei oo niin rautaiset hermot että kestäis viilipyttynä aina. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Ja ymmärtääkseni lapselle tekee ihan hyvääkin että aikuinen vastaa välillä juuri samalla intensiteetillä. Se validoi myös lapsen tunteita. Olisi aika karmaisevaa jos aina vaan jaksaisi lässyttää, se ei olisi totuudenmukaista eikä lapsi varmaan tuntisi tulevansa kuulluksi. Lähinnä mietin juuri niitä aivan alta lipan -vetoja joihin joskus sortuu ja joita jälkeen päin häpeää...

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina!