torstai 22. elokuuta 2013

Ei tunnu missään



Olen hoitovapaani aikana tehnyt parille taholle asiakaspalveluhommia ja viime aikoina huomannut itsestäni uuden puolen. En enää juurikaan hermostu, jos minulle huudetaan tai valitetaan. Itseasiassa, useinkaan ei tunnu missään vaikka luurin toisessa päässä tai tiskin toisella puolella huudettaisiin vittusaatanaa niin että tantere raikaa. 

Opiskeluaikoina tienasin pennosia mm. tarjoilemalla. Huono juttu siinä oli se että piti olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka ajoittain saattoivat valittaa joko palvelusta tai ruoan laadusta. Keittiön puolella taas oli vastassa monta äkäistä kokkia ja vihainen keittiömestari. Olinkin suurimman osan ajasta kauhusta jäykkänä kahden tulen välissä. Kerran tarjoilin tilaisuudessa, jossa oli paikalla Hollannin prinsessa. Minut meinattiin laittaa tarjoilemaan pääpöytään, mutta onneksi pelastuin. Pelkäsin kuollakseni, että kaadan jotain arvovieraiden päälle enkä osaa etikettiä.

Myöhemmin olin erilaisissa asiakaspalvelutöissä joissa sain myöskin kuulla kaikenlaista ja törmätä monenlaisiin persooniin. Jotkut haukkuivat yhtiön yleensä, toiset oman toimintani (vaikken olisikaan tehnyt mitään väärää). Joskus kävin kokoamassa itseään vessassa tai taukohuoneessa että jaksoin taas. Lopulta pääsin toimistohommiin ja vannoin, etten enää ikinä koskaan palaa tiskiin.

Jäin äitiyslomalle ja siitä sujuvasti hoitovapaalle, sitten taas äitiyslomalle. Ja jotain tapahtui tässä kaiken välissä. Jotain loksahti paikalleen. Huomasin yhtäkkiä, etten enää pelkää ihmisiä. En enää pelkää raivokalleja, narisijoita tai edes sitä pahinta lajia, naisia jotka ovat jalostaneet kettuilun sellaiseksi taiteenlajiksi, että vaikka tunnet myrkyn hiipivän kohti et saa mistään konkreettisesta kiinni.

En osaa varmaksi sanoa mistä tämä muutos johtuu. Varmaankin omien lasten kasvattaminen ja heidän hoitamisensa on osaltaan antanut minulle itsevarmuutta. Synnyttäminen itsessään on voimaannuttava kokemus - hei, minä tein sen! Minä kestin sen! Ihanilta ystäviltä puistossa olen saanut hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Parisuhde on kasvattanut. 

Lasten, perheen ja muun elämän ohella pari huutopetteriä ei vaan enää säväytä samalla tavalla, olkoon töissä tai vapaa-ajalla. Olen jopa onnistunut puolustamaan itseäni julkisessa liikennevälineessa heitetyltä vinoilulta ja pysymään rauhallisena vaikka luurin toisessa päässä on meneillään suurhyökkäys. Eipä näitä edes usein satu, mutta silloin kun niitä tulee, en jää märehtimään niihin pitkäksi aikaa. Aika hyvä juttu on myös ollut tajuta, että silloin kun joku saa kohtuuttuman kiukkukohtauksen (enkä nyt puhu lapsista vaan aikuisista), on hänellä mitä todennäköisimmin ollut muutenkin huono päivä, huonosti nukuttu yö, ihmissuhteet päin seiniä tai muuten vaan tilapäinen tai pysyvämpi mielenterveyden häiriö. Joku pieni asia voi sitten laukaista koko potin pahaa aavistamattoman kansanpalvelijan niskaan.

Tämän kun olisin ymmärtänyt silloin nuorempana.


11 kommenttia :

  1. Mulle äitiys on aiheuttanut sen, etten enää provosoidu niin herkästi.
    Tarjoilijalle tuo provosoituminen kun ei ole niin hyvä ominaisuus ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä saatan provosoitua, mutta silleen terveellisesti että osaan puolustaa itseäni. Toinen puoli on taas juuri se, että saatan paremmin ymmärtää että vastassa on vaikkapa pelokas, väsynyt tai stressaantunut ihminen, joka kohdistaa kiukkunsa vähän väärään kohteeseen.

      Poista
    2. Toi toinen puoli on hyvä ominaisuus :)

      Asiallisesta kiukustumisesta en ole koskaan provosoitunut, mutta sellainen kännisen ihmisen asiaton kommentointi on saanut mut aiemmin vaan heittämään lisää vettä myllyyn.

      Poista
  2. Hyvin kirjoitettu! :)

    Minä en ole onnistunut ihan täysin karaisemaan itseäni, mutta aika merkittävästi kuitenkin.

    Ehkä sitten, kun ottaa päivästä toiseen vastaan sitä lapsen uhmaa ja primitiivikiukkua, niin jollekin aikuisen kettuilukiukuttelulle ei jaksa enää lotkauttaa korvaansa... ;)

    On muuten totta, että maailma, pankkien tiskit, kaupan kassajonot, sosiaalinen media jne. on täynnä ihmsiä, joilla on paha olla... Ja sitä pitää purkaa muihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sitä tosiaan saa noiden pienten raivopäiden kanssa sellaisen karaistumiskoulun, ettei säikähdä aikuisenkaan kiukuttelusta niin herkästi.

      Joskus törmää sellaisiin ihmisiin joilla tuntuu olevan päällä sellainen perusketutus jota haluaisivat purkaa muihin ihmisiin. Voisiko sanoa että 'elämän katkeroittamia'. Jotenkin suhtaudun heihinkin nykyään vähän myötätuntoisesti, ei varmaan ole heillä helppoa.

      Poista
  3. Musta tuntuu, että oma työpinna on venynyt, mutta ei se loputon ole. Omassa työssäni asiakkaat valittavat usein asiallisesti, ja se on täysin fine.

    Sen sijaan toleranssi epäammattimaisille työkavereille, jotka välittää omaa huonoa oloaan muihin inhottavilla kommenteilla, yleisellä narinalla ja pessimismillä, saa mut helposti raivon partaalle. Kotona saa taklata kahden enemmän tai vähemmän uhmaavan tyypin sekoilua, töissä ei jaksas yhtään sitä samaa.

    Pisteet sulle! On ehkä tullut itsekin joskus avauduttua hieman väärässä kohdassa jonkun yrityksen tuotteista tai palveluista... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen muuten itsekin huomannut sen, että kun kotona joutuu komentamaan noita primitiivisiä villejä, niin se sama asenne saattaa irrota melko helpostikin kun kysymyksessä on vaikkapa huonosti käyttäytyvä aikuinen :)

      Poista
  4. Saisinko kysyä vinkkejä, eli millä tavalla nykyään kohtaat nuo tekstissä mainitsemasi "myrkyin hiipivät" keljuilijanaiset? Minulla on työ jossa ei periaatteessa olisi varaa purskahtaa itkuun, mutta pari kertaa olen joutunut kääntymään pois kun sellainen keski-ikäinen rouva on tuntunut niin jyrkän kylmältä ja raa'alta, vaikka asiallisesti slitän miksi palvelu toimii niinkuin meillä talossa on tapana.

    -Maria myöskin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen on suurimmalta osin auttanut se, että yritän jotenkin asettua sen ihmisen asemaan. Toisin sanoen: kukaan meistä ei varmaan synny tänne ajatellen, että minusta tulee kettumainen ja hankala ihminen, vaan jotain sellaista on siinä matkan varrella tapahtunut että se myrkky on alkanut vuotaa ulos. Yleensä se varmaan tarkoittaa ajan mittaan kasautunutta katkeruutta pettymysten takia tai kokemusta siitä, että tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Joidenkin kurjaa oloa tuntuu helpottavan se, että siirtää sitä tunnetta itsestään ulospäin, jolloin se toinen osapuoli jää ihmettelemään mikä onkaan tämä tunne joka minuun siirtyi kun kohtasin tuon ihmisen.

      Kun olen näissä tilanteissa ajatellut että tuossa on selvästi ihminen jolla on paha olla, olen pystynyt suhtautumaan myötätuntoisemmin ja ymmärtävämmin, kärsivällisemminkin. Se on auttanut aika paljon myös siinä, etten ole lähtenyt mukaan tunteensiirtoon vaan oma fiilis on voinut pysyä ihan hyvänä vaikka toinen on hankala ja loukkaavakin. Eihän se aina toki auta tai 100%:sti, mutta helpottanut kumminkin kovasti monta vaikeaa tilannetta.

      Poista
    2. Kiitos paljon tästä.

      Tuossa vastauksessa oli niin paljon asiaa, että ei voi kuin nyökytellä. Ja samaa mieltäkin olen tuosta miten asiaa käsittelet.

      Ja kiitos erityisesti kun otit tuon tunteensiirto-kohdan esille. Nyt kun tänään vastauksesi luettuani mietin asiaa, niin noin siinä on kohdallani käynyt. Huono juttu sikälikin, että on tullut sitten oltua vielä kotonakin (oman perheen kanssa) huonolla tuulella. Onneksi asiaa selvästikin voi käsitellä ja siinä voi kehittyä.

      Tämä blogi on kyllä yksi parhaista,

      t. Maria myöskin :)

      Poista
    3. Aikamoinen ketju se tunteensiirtoketju. Lähtee liikkeelle yhdestä ihmisestä ja siirtyy helposti pitkänkin matkan.

      Kiitos kun luet tätä blogia :)

      t. Kaima

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina!