lauantai 8. kesäkuuta 2013

Blogin kirjoittamisesta



Blogi täyttää huomenna neljä kuukautta. Tässä ajassa olen huomannut että blogista on tullutkin hieman erilainen kuin olin siitä alunperin kaavaillut. Olin nimittäin ajatellut että kirjoittaisin enimmäkseen lastenvaatteista ja -tavaroista, mutta kun sain muutaman lastenvaateaiheen alta pois alkoikin pääni työntää ulos kaikenlaista juttua jota en ollut ollenkaan osannut kuvitella kirjoittavani. 

Lastenvaateaiheet jäivätkin yllättäen vain sivujuoneksi - ymmärsin että olen niitä ihmisiä jotka kipuilevat vain niiden oikeiden ulkovaatteiden löytymisestä ja kun tämä tehtävä on selvitetty, käyn tyytyväisenä hakemassa muutaman kivan vaatteen yleensä ketjuliikkeistä tai Polarn O. Pyretistä niistä sen kummemmin kriiseilemättä. Opin, että tykkään lukea niin sanottuja lastenvaateblogeja mutta en itse osaa sellaista kirjoittaa. Sen sijaan huomasinkin kirjoittavani huomattavan sekalaisista aiheista ja tämän lisäksi eräänä kauniina talvipäivänä mielikuvitukseni lähti liikkeelle ja syntyi ensimmäinen osa Terapianukkeja. Mietin voiko tällaisia nyt edes laittaa blogiin ilman että menettää sekä maineensa että uskottavuutensa, mutta koska itselläni oli kuvia ottaessani ja käsitellessäni tosi hauskaa, päätin uskaltaa.

Muut aiheet syntyvät melkolailla itsestään. Jotkut postaukset ovat jo jonkin aikaa tehneet tuloaan ja kypsyneet vähitellen pääkopassa, toiset syöksyvät näppäimistön kautta tyhjälle sivulle kuin itsestään. Osan inspiroi arki ja toiset ovat pidemmän pohdiskelun tulosta. Jotkin jutut saavatkin kirjoitettuna aivan erilaisen muodon kuin miksi ne olin ajatellut. Välillä lopputulos yllättää itsenikin. Yhteistä kaikille jutuille on se, että nautin kirjoittamisesta suunnattomasti.

Joskus mietin että tämä on melko skitsofreninen blogi. Että olisiko parempi valita jokin punainen lanka, tyylisuunta, aihepiiri ja pysyä siinä uskollisesti. Mutta sitten olen ajatellut että on paras jatkaa kirjoittamista 'tajunnanvirtana', sen mukaan miten henki kuljettaa. Välillä juttua on valmiina jonoksi asti, mutta väliin mahtui myös yksi melko kuiva kausi, sellainen joka sai epäilemään koko blogin kirjoittamisen mielekkyyttä. 

Yksi hidastajista on arvostelluksi tulemisen pelko. Yhdessä vaiheessa se meinasi lamaannuttaa. Mielessä kävi että mitä järkeä on pitää blogia, jos aina jutun julkaisun jälkeen saa pelätä minkälaisia kommentteja saa tai vielä pahempaa - ei saa niitä lainkaan. Sillä jos kirjoittaisin tätä vain itseäni varten olisi oikeampi osoite päiväkirja.

Päivän tunnelmia
Paljon olen myös pohtinut mitä haluan itsestäni, perheestäni ja kodistani paljastaa. Mikä riittää lukijoiden kiinnostuksen ylläpitämiseksi? On useita upeita blogeja joiden kirjoittajat päästävät lukijat sisälle kotiinsa, perhealbumeihinsa ja joskus jopa syvälle henkilökohtaiseen elämäänsä. 

Minun ja mieheni yhteisestä päätöksestä lastemme kasvot on kuvissa pikselöity tai vastaavasti heistä on paljon kuvia joissa he seisovat selin kameraan tai näkyvissä on osa sivuprofiilista. Tämä karsii luonnollisesti pois monta todella hienoa kuvaa jotka täydentäisivät kirjoittamiani juttuja upeasti. Tämänkin varotoimenpiteen jälkeen huomaan usein miettiväni, ovatko kuvani vieläkin liian paljastavia. Kotiani en ole myöskän halunnut pieniä vilahduksia lukuunottamatta lähteä kuvaamaan, osin kyse on pyrkimyksestä yksityisyyteen, osin siitä ettei meidän kotimme muutenkaan varsinaisesti ole juttumateriaalia 'Kauniit Kodit' -lehteen.

Mitä tulee kuviin itsestäni, olen yhden täällä julkaissut ja luulen että se saa toistaiseksi riittää. Tärinät tuntuvat vieläkin. Siinä missä lapsista saa mennen tullen mahtavia kuvia, olen itse mielestäni melko epävalokuvauksellinen. Todennäköisesti tämä on vain jokin bugi omassa mielessäni, mutta sen kanssa eletään. 

Parisuhteeni lähemmän tarkastelun ja ison osan henkilökohtaista elämääni olen myös halunnut rajata blogin ulkopuolelle. Kameralle tallentuu vain osa meidän tekemisistämme; paljon eloa, oloa ja reissuja jää blogin ulkopuolelle. Jäljelle jää siis kasa sekalaisia mutta mielikuvituksella ja sydämestä kirjoitettuja juttuja. Haluni on olla aito siinä mitä kirjoitan. Jos tunnen tarvetta kiillottaa jotain aihetta tiedän, ettei minun silloin siitä kuulu kirjoittaa.

Iso kiitos kaikille teille, jotka luette ja kommentoitte! Blogin kirjoittajat haluavat yleensä olla vuorovaikutuksessa lukijoidensa kanssa, ja tämä pätee myös minuun. Te olette todella tärkeitä ja ilman teitä tätä blogia ei olisi - tyhjyyteen ei jaksaisi kauan huudella. Päivittäisiä lukukertoja on 300-400, eikä se ole ihan pieni määrä ottaen huomioon että vielä muutama kuukausi sitten tätä blogia ei ollut olemassakaan. 

Tervetuloa vielä kaikille teille uusille lukijoille ja toivottavasti pysytte matkassani vielä pitkän aikaa!


21 kommenttia :

  1. Tämä on huippublogi, jatka samaan malliin! :) Minulla on monia samoja ajatuksia bloggaamisesta. Joskus myös tuntuu, että kaikki asia on jo sanottu ja tarkasteltu niin monelta kantilta, ettei mitään uutta enää synny - mutta sitten se inspis taas iskee. Yleensä parhaat jutut syntyy kun kirjoittaa rehellisesti ja sydämestään. Niin, ja terapianuket on ihania, milloinkas tulee seuraava? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inspiraatio on ihan henkimaailman juttu. Se joko on tai se ei ole ja joskus tulee aivan mieletön flow kirjoittamisen suhteen. Lähinnä minulla on ollut ongelmana että jutut venyisivät liian pitkiksi. Välillä joudun tiivistämään ja karsimaan että saan vain olennaisen esiin.

      Sen kyllä huomaa, että ne vähän raadollisenkin aidot jutut, joiden julkaisemista itsekin hieman epäröi, saavat yleensä parhaimman vastaanoton.

      Terapianukkien seuraava episodi on jo kuvattu ja teos odottaa tekstejä. Kenties jo huomenna? ;)

      Poista
  2. Sun blogi on juuri hyvä näin ja terapianuket ihan mahtis juttu onkin! Itse myös miettinyt blogin suhteen samoja juttuja,lastenvaatteet taitaa olla itselle se pääjuttu mutta on se kiva kuitenkin kirjoittaa välillä muistakin aiheista:) Kuvien rajaus mietityttää itseä paljon,E:stä en ole suoranaista naamakuvaa laittanut,mutta toisaalta en tiedä olisiko siitä niin suurta haittaa jos lapsen kasvot näkyisivätkin kokonaan.. Toistaiseksi pysyköön minunkin blogini sellaisenaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kuullut hyviä puheenvuoroja sekä naamakuvien puolesta että vastaan. Loppupeleissä pitää vaan seurata omaa sydäntään ja tuntojaan siitä, mikä on omalle perheelle oikein. Joskus rajat saattavat muuttua, molempiin suuntiin.

      Blogin on varmaan vaan paras antaa elää tilanteen ja oman elämän mukaan, silloin se on aidoimmillan. Liian tarkka rajaus tai itsekritiikki voi syödä sen sielua.

      Poista
  3. Tämä blogi on mahtava löytö! <3

    VastaaPoista
  4. Hitsit karkaskohan on viesti vai katoskohan bittiavaruuteenet sekalaiset on parhaita ja viihdyttävimpiä. Mietteet on kuin minun näppäimistöltä paitsi minun blogissa on lähinnä kuvia ja huonoja nekin. Haluaisin kirjoittaa enemmään ja päässä ois ajatuksia ja vahvoja mielipiteitä (joista joskus olen pikkiriikkisen tuonut esille), mutta lievän lukihärön vuoksi tekstiin jää niin paljon kirjotusvirheitä joten en tohdi kovin pitkiä tekstejä tuottaa. Tämä on edelleen niin vain minulle itselle tehtyä hommaa ettei jaksa alkaa panostamaan tekstiin - nykyisin kun tulee ajatus räppään sen ruudulle ja se on siinä.
    Hupsista tulipa pitkä teksti - no mutta terapianukkesi ovat aivan parhaat ja ainutlaatuiset!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekriittisyyden voisi monesti ylipäänsä kääntää paljon vähemmälle ja kirjoittaa rohkeasti fiiliksellä. Täytyy sanoa etten olisi sinun blogisi perusteella arvannut mitään lukihäiriöstä, ainakaan se ei tekstissäsi ole ollut silmiinpistävää - lukijamääräsi perusteella sinun blogisi ei muutenkaan ole sieltä huonoimmasta päästä! Sitä on ilo lukea :)

      Terapianuket ovat todellakin terapiaa :)

      Poista
  5. Mä niin rakastan sun blogia. ne terapianuket...ah ne on niin terapiaa:)!!!!! Kiitos! Mun mielestä paras teksti on just sitä kun kirjottaa miltä sillä hetkellä tuntuu.Niitä on ihana lukea ja samaistua kunvälillä tuntuu siltä! Ja ihana kuulla et jonkun muunkin n.2v. poika kääntää joka ikisen kiven jne... se tuntuu hyvältä kuulla:)))) Ihanaa viikon alkua! -Meri-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas ihana kommentti, kiitos! :))) Kiva kuulla että Terapianuket on terapeuttisia, kun silloin alussa varsinkin tuntui että tää on ihan kahjoa touhua. Ihanaa alkavaa viikkoa myös sinulle! <3

      Poista
  6. Olen tutustunut blogiisi vasta vähän aikaa sitten, enkä kovin pitkälle ole ehtinyt lukea vanhoja juttuja, mutta huomasin heti, että viihdyn tässä blogissa tosi hyvin. Ja monet tässä mainitsemistasi asioista ovat juuri niitä samoja, joita olen itsekin miettinyt. Ja tullut melko samanlaiseen lopputulokseen.

    Tiedän, että kauniita lapsi-, vaate- tai kotikuvia julkaisemalla saa blogilleen huomattavan määrän lukijoita. Se voisi olla kivaa, mutta ei lopulta kuitenkaan sitä, mitä itse tavoittelen. Mulle blogi on ollut koko ajan paikka, johon keräilen omia ajatuksiani ja jopa tarkoituksellisen "tylsään" tyyliin. En edes haluaisi, että lukijoita tulisi paljon. Yksityisyyden menettäminen minuakin arveluttaa, mutta alkujännityksen jälkeen olen todennut, että voin kirjoittaa aika henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita niin kauan, kun en muuten paljasta liikaa itsestäni. JOs joku minut tunnistaa ja juttujani lukemalla saa tietää, että raskaushormonit aiheuttivat minulle ahdistusta, ei se oikeastaan haittaa. Näinhän asia oli.

    Minäkin tykkään lukea lastenvaateblogeja. Moneja luen anonyymisti, enkä koskaan kommentoi. Mutta oikeastaan ihan parhaita ovat sekoitusblogit (mikä sana!), joissa on vähän kaikkea. Jotkut äitiblogit ovat nimittäin vähän turhankin "yleviä", niin hienoa kieltä käyttäviä tai muuten perheen erinomaisuudesta viestiviä, että niistä alkaa mennä maku. Toki, kukaanhan ei pakota lukemaan ja jokainen saa valita tyylinsä itse.

    Sori tästä vuodatuksesta. JOka tapauksessa peukut sulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :-) Olen itsekin löytänyt täältä blogimaailmasta sellaisia blogeja, jotka jollain tapaa tuntuvat 'hengenheimolaisilta', omasi on yksi niistä :-) Kauniiden kuvien lisäksi, tai niistä riippumatta, arvostan blogeissa hyviä ja oivaltavia kirjoituksia, ja pyrin itsekin sellaisia tuottamaan. Ei tässä mitään kirjallisuusnobelisteja olla (vielä ;-) ), mutta haluan kehittyä sekä kirjoittajana että oikeinkirjoituksessa.

      Tietoinen rajojen veto yksityisyyden suojaamiseksi kirvelee välillä koska tiedän että useat suosituimmat blogit ovat juuri niitä joissa lukija pääsee paljon vapaammin kurkistamaan kirjoittajan arkeen. Luenhan niitä blogeja itsekin tosi mielelläni!

      Lasten kohdalla olen tunnistettavuuden lisäksi pohtinut myös sitä, millaisia asioita haluan heistä täällä kertoa. Esikoinen aloittaa koulun jo kahden vuoden päästä enkä halua hänen lukemaan oppineiden kavereidensa käyvän täällä lukemassa hänen asioistaan. Mitään sellaisia juttuja joista nyt saisi halvat naurut mutta joita hänen tarvitsisi myöhemmin hävetä, en tänne halua kirjoittaa. Yleinen lapsiperhe-elämä uhmakoukeroineen riittää. Sama koskee itseäni. Ei tänne mitään niin henkilökohtaista jota en uskaltaisi tuolla puistossakin kaikkien kuullen kertoa. (Onneksi olen sielläkin melko puhelias ja häpeän tunne on minulle melko vieras.)

      Kiitos vuodatuksesta, vuodatukset ovat parhaita. <3

      Poista
  7. Moi! Mä tykkään sun blogista juuri tällaisenaan. Juttuja vähän joka osa-alueelta... Sitä joka päiväistä lapsiperheen arkea ja juhlaa. Musta on just hyvä, että lasten naamat ei näy kuvissa. Kysehän on sun blogista ei sun lasten. Vaikka oletkin bloggaaja ei ole mun mielestä oleellista repiä koko elämää toisten "töllättäväksi". Joten päätös oman parisuhteen ja kodin "salassa pidosta" on mielestäni enemmän kuin sallittua. Jotkin asiat vaan ovat henkilökohtaisia. Toivottavasti kirjoittelet vielä kauan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Lapseni eivät ole itse saaneet päättää ovatko he mukana blogissa vai eivät, enkä voi tietää mitä he tulevaisuudessakaan asiasta ajattelevat. Siksi on paras keskittyä siihen mitä minä tunnen ja ajattelen, ja kunniottaa heidän yksityisyyttään. Sama koskee puolisoani ja kotiani. Toivoisin, että tätä blogia luetaan enemmän hyvien juttujen kuin henkilökohtaisen elämän paljastusten takia.

      Kiitos kun luet tätä blogia! :-)

      Poista
  8. Äh, skitsofreeninen blogi on just hyvä!
    Ja ymmärrän kaksisuuntaiset ajatukset esimerkiksi just lasten kuvien kohdalla, mutta toimintatapasi on juuri sinulle hyvä ja ainakaan mua lukijana ei mitenkään häiritse :)
    Painiskelen itse samojen kuvajuttujen kanssa ja päätin, että ne muutamat, mitä blogiini olen lisännyt (esim. buzzaus-juttu, josta en saanut oikein kunnolla kasvottomia kuvia, saavat riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulukuntia on niin monia, niitä jotka näyttävät kaiken ja niitä jotka eivät näytä juuri mitään. Olen itse kai välimaastossa. Itseasiassa sellainen blogi jossa kuvat ovat vähän arvoituksellisempia saattaa olla hyväkin juttu - siis itselleni lukijana - siinä pääsee oma mielikuvitus vauhtiin vähän niin kuin hyvän kirjan kanssa.

      Poista
  9. Eksyin blogiisi linkin kautta ja tämä on ensimmäinen juttu, jonka luen. Niin paljon oli samoja ajatuksia, että pakko on heti kommentoida.

    Mun blogi myös hakee vielä muotoaan, ja vaikka haluan olla rehellinen ja avoin, aina hirvittää painaa julkaise-nappia. Pääseeköhän siitä tunteesta koskaan yli?

    Yritän myös valita aiheet niin, että voisin kirjoittaa itsestäni, en niinkään lapsesta tai miehestä (vaikka väkisinkin hekin teksteissäni seikkailevat). Olen miettinyt sen niin, että itse päätän omasta yksityisyydestäni, muiden yksityisyydestä en oikein voi päättää. Ihan yhtä lailla olen miettinyt kuvien julkaisemista - vaikkei takaraivosta voikaan tunnistaa, paljastanko silti liikaa jos laitan blogiin kuvan selin olevasta lapsesta?

    No jaa, mun osalta pohdinta varmasti ei ole vielä valmis. Kiva oli kuitenkin lukea sun samankaltaisista ajatuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kun löysit tänne ja tervetuloa!

      Minulle on erittäin tuttu se julkaise-napin painamiseen liittyvä, joskus jopa oksettava, hirvitys. Paljon pohdin että uskallanko tämän julkaista siksi että paljastaako se liikaa, onko se oikein lapsiani kohtaan, ja juuri tuo että rikkooko se lasteni yksityisyyttä? Se rajanveto on hirveän vaikeaa koska ne parhaat jutut saisi juuri niistä herkullisista mutta ehkä vähän noloista tai herkistäkin tilanteista.

      Juuri nyt esimerkiksi minulla on vähän sellainen olo, että olenko mahdollisesti kirjoittanut liian henkilökohtaisesti lapsistani muutamassa viimeisessä tekstissä, ja että nyt pitäisi alkaa siirtää katse ihan vaan itseeni. En halua ryöstökalastaa lasteni yksityisyyttä.

      Kuitenkin moni kirjoittamani teksti voisi periaatteessa olla kenenkä vaan perheestä - sellaisia universaaleja uhma-asioita ym. joihin varmasti moni vanhempi törmää. Silti huomaan miettiväni että uskallanko tämän julkaista.

      Kuvien suhteen olen käynyt melkoista painia. Siinä itseasiassa sietokyky kehittyy, en tiedä onko se hyvä vai paha. Päädyin siihen että julkaisen heistä kuvia, mutta sumennan kasvot jos ne ovat kuvissa hyvin tunnistettavissa. Itsestäni olen julkaissut kaksi kuvaa joista minut voi tunnistaa. Täysin avoimelle linjalle tuskin lähden ollenkaan.

      Tämä blogi on pitkälti ns. äiti-blogi, ja sen kirjoittaminen perustuu tavallaan sille, että kirjoitan myös lapsista. Yritän tehdä sen kunniottavasti, mutta tosiaan mietin mikä on liikaa ja mikä sopivasti.

      Eiköhän se oma linja löydy sitten käytännön kautta. Jos joku juttu on valmiinakin mutta huomaa että sen julkaisua miettii, on hyvä nukkua yön yli. Silloin varmaan voi välttyä pahimmilta ylilyönneiltä ja huomenna voikin tekstiin löytyä aivan uusi näkökulma - tämän neuvon kun saisi vielä itsellekin sisäistettyä.

      Huh, tulipas pitkä vastaus!
      Kiva blogi sulla muuten ja jäin lukijaksi :)

      Poista
    2. KIITOS pitkästä vastauksesta ja kehuista :)

      Minä itse asiassa usein nukun yhden - tai useamman - yön ennen tekstin julkaisemista. Rima taitaa vielä näin alussa olla välillä vähän liiankin korkealla. Muutaman jutun olen jättänyt kokonaan julkaisematta, koska ne ovat seuraavana päivänä tuntuneet niin vähäpätöisiltä tai turhilta. Ja toisaalta, pari sellaista pienen pienestä aiheesta kirjoitettua juttua onkin kirvoittanut ihan mukavasti kommentteja - eli sitä ei voi ikinä tietää, mihin lukija samaistuu.

      Nyt mulla on luonnoksissa teksti tästä samasta aiheesta, koska jäin tätä kovasti pohtimaan luettuani sinun kirjoituksesi.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina!